Kirsikankukat pölähtivät puihin. Aloin suunnitella tämän kevään sakura-asuani, -reittiäni ja -eväitäni jo tammikuussa, mutta nyt en voikaan lähteä minnekään kävelyetäisyyttä kauemmas. Japaniin julistettiin pitkään odotettu joskin aluekohtainen poikkeustila, joka toivottavasti ajaa viimeisenkin jäärän pois pachinko-hallista. Varsinaisia liikkumisrajoituksia tai tiukkoja kieltoja ei kuitenkaan ole, vaan poikkeustilakin perustuu ryhmäpaineeseen, jossa yhteisön toivotaan valvovan itseään.
Meillä oli aikeena tehdä husbandin ylitöiden vähennyttyä sitä sun tätä, mutta ne suunnitelmat ovat nyt jäissä. Tuntuu merkilliseltä, että vain pari kuukautta sitten olen katsellut juhannuslentoja Suomeen – jos olen juhannukseen mennessä matkustanut junalla 20 minuuttia Sendain pääasemalle, ollaan jo voiton puolella.
Kukkien katselun sijaan olen katsellut aika monta jaksoa tosi-tv-sarjaa 90 Day Fiance………………
Sarjassa filmaattiset amerikkalaiset kutsuvat ulkomaalaisen heilansa luokseen kolmen kuukauden kosioviisumilla, jonka aikana päätetään, alkaako avio-onni vai päättyykö American dream.
Tämä nyt katselemani viihdespektaakkeli on tosin spin off, jossa filmaattiset amerikkalaiset matkaavat maailmalle tapaamaan internetin kautta löytämäänsä mielitiettyään. Kovasti haluaisin heitä tsempata, kun näin melkein yhdeksän vuoden kansainvälisen heilastelun aikana tutuksi ovat tulleet erinäiset ilon ja ahdistuksen aiheet, joita ei kahden (tai miksei useammankin) härmäläisen yhteiselossa saa tai tarvitse kokea.
Vaan vaikeaksi on tehty tsemppaaninen, sen verran hankalia persoonia on ohjelmaan valikoitunut. 😀 Nigerialaista sulhoaan joka käänteessä lyttäävä matami ei varsinaisesti herätä minussa sielujen sympatiaa, kuten eivät myöskään väenväkisin nuorta ukrainalaista tai filippiiniläistä morsiota halajavat viiskytplus kalifornialaisukkelit. Ehkä näiden ohjelmien menestyksen juju ei olekaan samastuttavat ihmiskohtalot vaan katsojille tarjottu tyytyväisyyden tunne, että ainakaan en ole baby girl Lisa vauhkoamassa Nigerian yössä.
Mietin, millaisen editin ja draamakäsikirjoituksen saisimme, jos meilläkin olisi random kuvausryhmä nurkissa kyyläämässä.
Eilen suurta hupiamme oli sanoa vuoronperään ja palkinnon saa Miayagichuubuchikusaibaigyogyousuishinkyougikai-sama.
Viime aikoina husbandin suurta hupia on ollut tuntemattomien kanssa taisteleminen Pokemon GOssa. Entisenä judo-aktiivina hänen mielestään vastustajan oikeaoppinen tervehtiminen on kaiken a ja o, vaikka vastustaja ei tervehdystä kuulisikaan. Yoroshiku onegaishimasu, danthescientist. Joskus heitän itsekin yoroshikut taustalta. Uchi no hito o yoroshiku onegaishimasu, olkaa suosiollinen perheenjäsenelleni.
Näinä koronaeristäytymisen aikoina hiusten pesu ja muuhun kuin reikäisiin löllöhousuihin sonnustautuminen on toisinaan jäänyt pois agendalta itse kullakin. Kerran röhnäsimme likaisina kotosalla ja nauroimme katketaksemme, että meidän tapauksessamme fuufu (aviopari) pitää kirjoittaa merkeillä 風腐 (mätä ulkomuoto), aviomies (otto) ja vaimo (okusan) merkillä 汚 (o, lika). Myöhemmin samana päivänä husbandin trimmatessa nenäkarvojaan hiivin hänen taakseen ja kysyin, näkyykö minua peilissä. O-hair näkyy, husband sanoi. Kysyin, kuinka vastaus pitäisi tulkita: onko kyseessä kunnioitusta osoittava etuliite o vaiko 汚. Aina te länsimaalaiset ajattelette muista pahinta, husband sanoi ja heristi nenäkarvatrimmeriään.
Eräänä päivänä tyynyni viereen oli ilmestynyt sangen kookas otanta valkoisia länttejä, jotka häiritsivät minua koko päivän, koska en millään saanut päähäni, mitä ihmettä olen voinut sänkyyni läikyttää. Lopulta tulin siihen tulemaan, että ilmeisesti vaan kuolaan hillittömästi. Kun kerroin havainnostani husbandille, hän ilmoitti aivastaneensa hammastahnat puolelleni edellisenä iltana.
Sellaista on suomalais-japanilainen yhteiselo!
suomi-japani-siiri 