Onnen onsen

Monimutkaiseksi osoittautuneen hääpäivälounaan jälkeen siirryimme kuumaan lähteeseen, onseniin. Mikäs sen oivampi tapa juhlistaa yhtään mitään kuin hajaantua ilkosilleen tuiki tuntemattomien sekaan!

Täällä tulivuorten Touhokussa kuumia lähteitä on likipitäen joka pitäjässä, ja niissä tulikin ennen koronaa käytyä säännöllisen epäsäännöllisesti. En viihdy kuumassa vedessä pitkiä aikoja tai muuten tuuperrun kuin leidi pukudraamassa. Kylvyssä en käy japanilaisten kummastukseksi juuri ollenkaan, koska minulla tulee ammeessa tylsää viidessä minuutissa. Kerran yritin lukea ammeessa kirjaa, mutta koska olen minä, tuloksena oli läpi föönattu pokkari. (Vähän laineikas siitä tuli, mutta lauseet ovat yhä paikallaan.)

Onsenissa on kuitenkin oma tunnelmansa, vaikka pulikointi jäisikin pulahdukseksi!

Päivän onsen-kohteemme oli pieni Yunohara Onsen Reisentei 湯の原温泉霊泉亭 (Reisentei ’sielun lähteen maja’), joka on toiminut Matsushimassa kansanparantolana vuosisatojen ajan.

Yunoharan kuuman lähteen väitetään pulpahtaneen esiin vuonna 830, kun buddhalainen oppinut ja Zuiganjin temppelin perustaja Jikaku Daishi räjäytti potin dharman voimalla.

Tämän jälkeen joku Zuiganjin muinainen munkki koki siellä ihmeparantumisen ja nimesi paikan tohkeissaan Sielun lähteen majaksi, mistä pitäen on väki käynyt parantelemassa vaivojaan.

Reisentein veden sanotaan tepsivän hermosärkyyn, reumaan, huonoon ääreisverenkiertoon, gynekologisiin vaivoihin ja uupumukseen.

Reisenteillä ei ole majoituspalveluita tai edes nettisivua. Nykyinen rakennus on peräisin 1800-luvulta, joskin sitä on kunnostettu tällä vuosituhannella. Miesten altaaseen mahtuu kuulemma kerralla viisi henkeä, naisten puolella on vähän väljempää. Ulkoilma-allasta eli rotenburoa ei ole.

Syrjäisen sijainnin vuoksi asiaskunta on lähinnä paikallista. Monista muista onseneista poiketen Reisenteissä sallitaan myös tatuoinnit. Trendit ovat tässä viimeisen vuosikymmen aikana muuttuneet sen verran, että pienten tatuointien ottamisesta on tullut hyväksytympää, mutta suurempiin kuviin suhtaudutaan yhä pelonsekaisin tuntein.

Jaoin kylpyhetkeni neljän mummon kanssa, joista yksi oli varmaan satavuotias ja tarvitsi apua peseytymiseen ja liikkumiseen.

Vesi oli kirkasta ja hajutonta, vaikka ulkona leijailikin hento rikkivedyn häivähdys – lähes huomaamaton verrattuna siihen mädän kananmunan tussahdukseen, joka tunkeutuu rikkipitoisemmissa kylpylöissä sieraimiin ja pyyhkeen kuituihin jo auton oven avauksella. Karsea hajuhan se on kaikin puolin, mutta kuitenkin jollain tapaa kotoisa, koska siihen yhdistyy mielessäni niin vahvasti Touhokun ja eritoten ensimmäisen Japanin-kotini Yamagatan erämaisema.

Vaatimaton idyllini rikkoitui vain, kun palasin pukuhuoneeseen, jossa naiskolmikko kävi vuoronperään puntarilla kauhistelemassa painoaan. 😦

Olen itse ihan tietoisesti karsinut elämästäni oman tai muiden ulkonäön arvosteluun kannustavat sisällöt, ja onkin aina yhtä ikävää todistaa näitä hetkiä käytännössä. Puntarit pois pukuhuoneista, kiitos!

Föönasin tukan ja menin ulos. Aurinko paistoi matalalta, vesilammikot olivat kuivumaan päin. Riisi oli sateesta märkää, kukat jo varisseet keskikesän kuumuuteen. Paitsi kiinankutrio, joka kesän kuumimpana hetkenä vasta aloittelee vaaleanpunaista urakkaansa. Japaniksi puu on sarusuberi, apinan liukastuminen. Meillä on pihassakin yksi.

En ole kova saunomaan. En itse asiassa edes muista, koska olisin viimeksi käynyt saunassa. Siitä täytyy olla vuosia.

Silti saunaan liittyy muistikuvia. On juhannus. Olen lapsi ja tullut saunasta. Syön Mustanaamio-karkkeja. Taivaalla on ilmasotakoulun lentonäytöksen jättämä vana.

Kai onsenissakin on jotain samanlaista: onsenin jälkeen maailma on hetken muuttunut.