Joulukuussa 2020 teimme japanilaisen rouvashenkilön kanssa tonttikaupat. Kauppoihin kuului myös tontilla sijainnut 60-luvun alkupuolen tupa, jolla ei kuitenkaan japanilaisen rakennuskulttuurin vuoksi ollut jäljellä kuin tunnearvoa.
Seurasi vuodenmittainen purku-, suunnittelu- ja rakennusprosessi, jonka kulku tuskin poikkesi merkittävästi suomalaisesta. Ensiksi laitettiin huonokuntoinen rakennusvanhus maan tasalle, sitten pystytettiin uusi tilalle.
Mukaan mahtui kuitenkin myös vaiheita, joihin ei saa täsmävinkkejä Remontti-Reiskalta.
Kuten vaikka henkimaailman kanssa toimiminen. (Tai mistä minä tiedän, millaiset yhteydet Jorma Piisisellä on näkymättömiin voimiin!)
Jichinsai – maan rauhoittamisen seremonia
Japanilaiseen kulttuuriin kuuluu vahvasti ajatus siitä, että jaamme maailman kami-olentojen kanssa, jotka voivat asettua asumaan niin vuoreen kuin paperinpalaseenkin. Kami käännetään joskus suomeksi jumalaksi, joka on kuitenkin käännöksenä harhaanjohtava ja kristillisesti värittynyt. Raja ihmisen ja kamin välillä on häilyvämpi kuin ihmisen ja jumalan eivätkä kamit edusta puhtaasti hyvää tai pahaa.
Rinnakkaiseloa kamien kanssa voidaan sujuvoittaa erilaisilla rituaaleilla, seremonioilla, festivaaleilla ja esineillä.
Yksi tällainen seremonia on jichinsai 地鎮祭, kirjaimellisesti maan rauhoittamisen seremonia. Tarkoituksena on shintolaisen seremoniamestarin eli kannushin johdatuksella esittäytyä rakennettavalla maalla majaileville kameille ja pyytää näiden suopeutta, jotta rakennusprojekti sujuisi vailla kommelluksia. Jichinsain voi pitää niin yksityinen henkilö kuin kokonainen yrityskin: rantasauna ja säästöpankin konttori vaativat yhtä lailla tuonpuoleista yhteistyötä.
Seremoniamestarin aika ei ole ilmaista. Kukkaron nyörien ollessa tiukalla kameja voi muistaa myös omatoimisesti riisillä, sakella ja suolalla. Rakentaminen kokonaan ilman kamien lupaa olisi kuitenkin monelle liikaa. Käänsin satunnaisen nettikeskustelun aiheesta:
Omakotitalon rakennuttajat, pidittekö jichinsain? Emme pääse vaimon kanssa yksimielisyyteen. Vaimoa pitämättä jättäminen häiritsee, itse en usko koko seremoniaan. Se tapahtuu mitä on tapahtuakseen. Olen käytännön mies, joka käyttäisi seremonian vaatimat 50 000 jeniä mieluummin huonekaluihin. Joudummeko kilpailemaan siitä, kumpi saa toisen suostuteltua? Te jotka olette pitäneet jichinsain, kertokaa, mitä hyötyä siitä oli.
Vastaaja A:
Huonolla tuurilla voi käydä niin, että ajaudutte vielä riitaan, kun vaimosi tuumaa myöhemmin mahdollisista vaikeuksista, ettei tähän liemeen olisi jouduttu, mikäli olisitte pitäneet jichinsain.
Voisitte yhdessä vanhempienne kanssa järjestää vaatimattoman seremonian.
Itse en seremoniaa pitäisi. En niinkään rahan vaan ajanpuutteen takia.
Ette tarvitse suostuttelua vaan kompromissia. Järjestäkää seremonia perheen kesken.
Vaimosi saa mielenrauhan, sinä et saa mitään.
Tai sitten laita vaimo maksamaan omasta pussistaan.
Vastaaja B:
Talo rakennetaan vain kerran elämässä, samoin jichinsai. Älä heitä ainutkertaista kokemusta hukkaan. Ikimuistoinen kokemus on arvokkaampi kuin huonekalut, jotka saisit samalla rahalla. Muistot ovat perheen liima.
Vastaaja C:
Olen käytännöllinen, joten hoidimme asian itse. Olemme asuneet tässä nyt viisi vuotta ilman ongelmia. Mitäpä jos laittaisitte suolaa, sakea ja riisiä tontin nurkkiin?
Vastaaja D:
Jichinsai on alkujaan uskonnollinen tilaisuus. Nykypäivän maallistuneessa maailmassa sen tarkoitus on vain pönkittää järjestäjänsä egoa. Talo kuitenkin rakennetaan vain kerran elämässä. Samapa se on silloin revitellä oikein kunnolla. Ei taloa pidä rakentaa, jos budjetti on 50 000 jenistä kiinni.
Vastaaja F:
Tarkoitus on myös, että rakennustyöntekijät voivat keskittyä työhönsä levollisin mielin. Onnettomuustilanteessa muut kyllä puhuvat, vaikka itse ajattelisitkin kaiken olevan sattumaa. Joudut sitten kantamaan sitä leimaa lopunikääsi, joten siinä mielessä pitämättä jättäminen häiritsee. En ollut vahvasti puolesta enkä vastaan, kunhan pidin kun kuulin, että suurin osa muistakin tekee niin.
Vastaaja G:
Olen kannushi. Mikäli rahanmeno harmittaa, voitte pitää seremonian itsepalveluna. Se on sopivin vaihtoehto. Kinasteluun hukkaamanne aika on paljon suurempi sääli. On surullista, jos välillenne kasvaa kuilu.
Jichinsai on seremonia, jossa maan kameille kerrotaan suunnitelmasta rakentaa talo ja pyydetään kamien suojelusta. Seremoniaan liittyy toki omat sääntönsä, mutta kaikkein tärkeintä on ajatus, että maa on lainaa kamilta. Käsite tontin omistajuudesta on ihmisten keksimä.
Shintolaisuus on animismiin pohjautuva, luonnollisesti kehittynyt uskomus, jolla ei ole opinkappaleita. Se ei siksi täytä uskonnon tunnusmerkkejä, vaan on tie, johon kiteytyy japanilaisten elämäntapa ja tapa hahmottaa maailmaa.
En tiedä, mitä uskontoa harjoitat. Voit siis järjestää seremonian tavalla, jonka sinä ja vaimosi koette parhaaksi.
Jichinsai on talon ensimmäinen juhla. Jos kyse on vain rahasta, suosittelen yksinkertaista itsepalveluseremoniaa.
Vastaaja H:
Koska kyse on uskonnollisesta näkökulmasta, mitään hyötyä järjestämisestä ei ole. Ehkä korkeintaan se, että ei ongelmien ilmetessä joudu katumaan, ettei pitänyt jichinsaita. Järjestäminen vaatii rahaa ja vaivaa. Jos ei välitä huonosta onnesta, ei seremonia ole tarpeen. Itse välitän kovastikin, joten pyysin tutun kannushin paikalle.
Meirän jichinsai
Jichinsain aamu valkeni tukahduttavan hiostavana, vaikka elettiin vasta sadekautta. Olimme valinneet päivän sillä perusteella, että se olisi taian 大安 eli kaikkein onnekkain päivä japanilaisessa onnenkalenterissa. Pesin tukkani ja kiskoin päälleni alennusmyyntien loppurysäyksestä hankkimani koltun. Olin etukäteen harjoitellut salpapensaan oksan oikeaoppista asettamista alttarille Youtube-videon ja nuupahtaneen persiljan avustuksella.
Talofirma hoiti niin kannushin bookkauksen kuin seremoniateltan pystyttämisenkin, joten omalle kontollemme jäi vain hankkia sake kameille tarjottavaksi. Kamien juomamaku ei ollut kummallekaan tuttu, mutta päädyimme miyagilaiseen tuotokseen Yuki no Matsushima (luminen Matsushima). Hyvin on tuntunut kelpaavan!
Järjestimme jichinsain pienimmällä mahdollisella kokoonpanolla, sillä Japanissa elettiin delta-ryöpsähdyksen pahinta nousukiitoa. Paikalla olivat lisäksemme arkkitehti, kiinteistönvälittäjä, raksapuolen edustaja ja kannushi, joka hänkin kaarsi pihaan omalla autolla seremoniavermeissään ilman sen kummempaa mystiikkaa.
Olin katsonut etukäteen pari videota, että tiesin suunnilleen mitä odottaa, mutta seremonian sisällössä ja kulussa on paljon paikkakunta- ja pyhättökohtaisia eroja, joten mitään kaikenkattavaa kaavaa ei ole. Katsomassani videossa huushollin edustaja pääsi roiskimaan sakea tontin nurkkiin, mutta tässä omassa seremoniassamme kannushi kävi yksin huiskimassa paperisilppua tiluksilla eikä sakea loroteltu ollenkaan. Seremonialliset loppuhuikatkin jäivät ottamatta, sillä olin joukosta ainoa, jonka ei pitänyt hypätä autonrattiin.
Päähäni oli syntynyt mielikuva, että seremoniassa lausuttaisiin jotain vaikeaselkoisia muinaisia loruja niin kuin budhhalaisissa tilaisuuksissa, joissa keskivertokuulijalla ei välttämättä ole aavistustakaan, mitä se munkki veisaa.
Pitikin siksi oikein höristää korviaan, kun kannushin veisuu kuulostikin yhtäkkiä ihan selkeältä nykyjapanilta, joka meni suunnilleen näin: Matti Meikäläinen nol nol nol två Helsingfors Buu-klubbenista on etsinyt idästä ja on etsinyt lännestä ja nyt hän on asettumassa tänne Pikku Kakkosen posti postilokero kolme neljä seitsemän kolme kolme satayks Tampere kymmeneen.
Asuimme tuolloin vielä Royal Village -nimisessä lukaalissa, ja jotenkin ajatus kameista kuuntelemassa juttua Royal Villagesta seremoniallisesti lausuttuna riemastutti itseäni niin, että jouduin oikein keskittymään pitääkseni naamani haudanvakavana. Helpotuksekseni heti seremonian jälkeen autossa husbandkin hihkui vedet silmissä: siis kuulitko mitä se kannushi sanoi Royal Villagesta.
Seremonian yhteen vaiheeseen kuului käydä seremoniakuokan kanssa multakasan tykönä heilumassa ja huutamassa kolme kertaa ei, ei, ei. Tämä käytäntö on jäänyt elämään keskuuteemme niin, että husbandin kanssa saatamme ennen mihinkään puuhaan ryhtymistä kajauttaa pienet ei ei eit tunnelmaa nostattamaan. Huudahdus on myös siitä kätevä, että sitä voi yhtä hyvin käyttää suomenkielisessä merkityksessä vastarintaa tehdessään. 😀
Kannattiko jichinsai?
Seremoniasta on nyt vähän yli vuosi. Pahimmilta onnettomuuksilta vältyttiin ja talo valmistui suunnitellusti, vaikka terassia saatiinkin odottaa hetki ylimääräistä. Voimakkaat maanjäristykset ovat koetelleet maaliskuusta lähtien niin usein, että hieno Muumimamma-ilmankostutin teki ilmaveivin turmioonsa ja tapetti on jo kuprulla sieltä täältä, mutta seinät ovat yhä paikoillaan.
Husband sen tiivisti autoillessamme takaisin silloiseen nihkeään asuntoomme taskussa kannushin ojentama talismaani ja tulevaisuus: Yatte yokatta. Ii neta ni natta shi. Sanman torareta kedo. Kannatti järjestää. Siitä tuli hyvä läppä. Vaikka meiltä vietiinkin 30 000 jeniä.
Sittemmin olemme toivottaneet kamit tervetulleeksi hankkimalla kamidanan eli shintolaisen kotialttarin, jossa kameille on buffet-tarjoiluna sakea, vettä ja riisiä. Toisinaan käymme alttarin luona kameja tervehtimässä (kumarrus, kaksi taputusta, kumarrus).
Kamien talismaanit (japaniksi ofuda) ostimme kotimäen henkimaailmaa hallinnoivasta pyhätöstä. Kannushi olisi mielellään tullut myös kotikäynnille manaamaan talismaanit ja alttarin käyttökuntoon käypään 30 000 jenin hintaan, mutta tässä vaiheessa raha voitti husbandinkin uskonnollisuuden. 😀
Muuttopäiväkirjat
Tässäpä pienimuotoinen kuvakollaasi loppukevennykseksi!
suomi-japani-siiri 
Tämä oli tosi mielenkiintoista. Usko kameihin ja heidän huomioiminen muistuttaa suomalaista muinaisuskoa, mikä viehättää minua. Ehkä se on yksi syy siihen, miksi Japani tuntuu läheiseltä. Lol Royal Village :–D
TykkääTykkää
Tämä oli hienosti sanottu, kamit ja meikäläinen muinaisusko, joka ei ehkä olekaan niin muinaista. En ollut tullut koskaan ajatelleeksi, mutta ehkä siksi kaikki tämä on niin helposti samastuttavaa. Siirille suurkiitos todella mielenkiintoistesta postauksesta! Ja onnea uuteen kotiin!
TykkääTykkää