Epäonnen sushi

Niin vain tuli kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun astelimme avioon kaupunginviraston luukulla!

Elokuun kolmanneksi viimeinen päivä vuonna 2017 on painunut mieleen, sillä se oli päivä, jona naapurimme Kim Pohjois-Koreasta päätti aamulla kukonlaulun aikaan laukaista avioitumiseni kunniaksi ohjuksen kohti Pohjois-Japanin taivasta.

Kello ei ollut vielä kuuttakaan, kun ohjusvaroitusjärjestelmän sireeni ulkona meni päälle ja kaiuttimista alkoi kuulua kehotuksia hakeutua suojaan. Morsioilla ja sulhoilla on varmasti kullakin omat stressin aiheensa hääpäivän kynnyksellä, mutta henkilökohtaisesti tämä oli kyllä heittämällä veret seisauttavin herätykseni. 😀

Kun avioliittonsa on polkaissut käyntiin Pohjois-Korean malliin, ei tule asettaneeksi muillekaan merkkipäiville liiallisia odotuksia. Ei siis tullut suurena yllätyksenä, kun yrityksemme juhlistaa taipaleemme jatkumista ei taaskaan mennyt kuin Instagramin kaupallisessa yhteistyössä.

Puupäähäät

Google tietää kertoa, että viides hääpäivä on nimeltään puuhäät. Silloin voi kuulemma muistaa armastaan safiirikoruin tai -kivin.

No ei tullut safiireja vaihdeltua tällä kertaa, kun ovat nuo aikaisempien merkkipäivien jalokivetkin vielä hankkimatta, mutta sen verran olimme ohjelmaa hääpäivän kunniaksi suunnitelleet, että kävisimme lounastamassa astetta erityisemmin sushiravintolassa Shiogamassa ennen kuin jatkaisimme kuumaan lähteeseen lillumaan alastomien tuntemattomien kanssa.

Kaikenlaista voi pieni ihminen meinata, mutta toteutus onkin toinen juttu!

Syypää sun hajamielisyyteen

Kesä on ollut poikkeuksellisen harmaa ja epävakainen, joten puuhääpäivän säätilaksi oli valikoitunut vanha kunnon kaatosade. Vesi litisi sandaaleissa ennen kuin olin ehtinyt autoonkaan. Onsenia varten pakkaamani Muumi-kassi pursuili ja levisi lopulta takapenkille.

Matsushimasta on Shiogamaan viitisentoista hassua kilometriä, mutta olemme erittäin kykeneviä tekemään tällaisestakin siirtymästä operaation. Parin kilometrin kohdalla ilmeni, että husband oli reippahana poikana muistanut laittaa lähtiessä housut jalkaansa, mutta muut matkatavarat olivat jääneet eteiseen. Ei auttanut kuin kääntyä takaisin noutamaan lompakkoa, pyyhettä ja puhelinta. Kävimme kuta kuinkin tämmöisen keskustelun (hyvässä hengessä!):

– Mitkä ne olikaan ne kasvikset, jotka aiheuttaa unohtelua, jos niitä syö sekaisin? Eikös ne olleet kurkku ja munakoiso?
– Että mitä?
– Googlaa ne kasvikset!!!
– No nyt on paksu tekosyy!!! Tätä ei kyllä kurkun syyksi laiteta!!!!!

Oikea vastaus oli muuten myouga. Selitys on tämä: Buddhan oppilas Shuri Handoku oli tunnettu hajamielisyydestään. Handokun kuoltua tämän haudasta alkoi kasvaa myougaa, ja näin syntyi legenda, jonka mukaan myouga aiheuttaa hajamielisyyttä. Emme kuitenkaan olleet nauttineet myougaa edellispäivänä, joten teoria ei ole mot.

Tässä vaiheessa emme vielä arvanneet hukkaavamme kriittisiä minuutteja!

Kilpikonna ja jänis

Sade sen kuin yltyi Shiogamassa. Ravintolan pieni parkkipaikka oli täynnä, ja jouduimme suhaamaan muutaman tovin ennen kuin saatiin autoa mihinkään. Husband ehti pieneen mielensäpahoittajan hetkeenkin hiljentymään, kun tuli kolhaistua jotakin kivenmurikkaakin tapahtumien tiimellyksessä. Kuului mojova tömäys, mutta armas auto säästyi vaurioilta.

Omaa tunnelmaani ei olisi lommo autossakaan voinut latistaa: karsea nälkä ja kohta saisin ruokaa! En ole käynyt koronan aikana ketjuravintolaa hienommissa ruokaloissa.

Tähän tämänkertaiseen Shiogaman lounassushiravintolaan yritimme jo muutama vuosi sitten syntymäpäiväni kunniaksi, mutta silloin vastassa oli pettymys ja lappu luukulla. Oli siis korkea aika tehdä ribenji! Japanilaiset ovat laajentaneet englannin revengen merkitystä, niin että täällä se tarkoittaa uutta yritystä. Hassuin japaninenglannin sana on silti mielestäni baikingu (viking), joka tarkoittaa noutopöytää.

Lopulta saimme auton parkkiin, mutta parkkipaikalta oli reipas kävelymatka ravintolaan. En ole mikään harppova gaselli vaan pikemminkin hidas köpöttelijä. Jalkani ovat reilusti eripituiset, ja vaikka käytänkin kengässäni apuvälinettä, on askellukseni vaappuva. Husbandin mukaan näytän pingiiviniltä. 😀 Lisäksi jään helposti ihastelemaan kivoja asioita kuten mielenkiintoista kukkaa tienvarressa.

Etenimme siis hitaasti mutta varmasti. Sadussa tämä oli kilpikonnan voittotaktiikka, mutta valitettavasti kokemukseni tosielämästä eivät aina noudata tätä kaavaa.

Kun ravintola tuli näköpiiriin, näimme kuinka taipaleemme aikana tyhjentyneelle parkkipaikalle pysäköi kaksi Hannu Hanhen autoa. Eikä siinä vielä kaikki! Autoista nimittäin pelmahti varmaan kymmenen hengen sukuseurue. Yksi seurueesta kirmasi sisälle, muut siirtyivät hissukseen niin että saavutimme sisäänkäynnin yhtä aikaa. Madameilla oli vielä permanentit tällingissä, joten kohteliaisuudesta päästimme koko seurueen edeltä ja jäimme pihalle pudistelemaan sadevermeitämme sen sijaan, että olisimme änkeytyneet samaan eteistilaan.

Kun sitten uskaltauduimme sisätiloihin, oli vastassa shokkiuutinen: päivän asiakaskiintiö on nyt täynnä. Uso deshou, ei voi olla!!! Lounasaikaa oli vielä reilu tunti jäljellä.

Entä jos husband ei olisi unohtanut lompakkoa? Jos emme olisi ajaneet kivenmurikkaan? Jos en olisi katsellut kukkaa? Jos minulla olisi viiden metrin rakettijalat? Nälkäraivossani sukelsin suoraan salaliittoteorioiden syvään päätyyn: miten voi olla, että meille ei riitä, kun meitä on vain kaksi henkeä!? Entä jos seureessa olisikin ollut kymmenen sijaan kaksitoista henkeä, olisiko kaksi vain käännytetty ovelta!?

Ii sushi ga taberemasu youni

Husband ei jossittelun suohon langennut, vaan totesi, että voimme samalla vaivalla mennä vastapäätä olevaan Shiogaman pyhättöön ostamaan tämän vuoden onnenesineet.

Käymme aina uuden vuoden kieppeillä tässä samassa pyhätössä ostamassa tulevan kiinalaisen vuoden eläimen, mutta tänä vuonna se jäi muuttokiireiden takia välistä. Lehmäpatsas hyllyn päällä on saanut työskennellä hiki hatussa hyvän onnen puolesta jo melkein kaksi vuotta putkeen.

Nousu Shiogaman pyhätölle on pitkä ja jyrkkä. Kiviset portaat olivat sateesta liukkaat. Sadetakki hiosti, maski oli märkä ja tiellä. Vesipisarat valuivat noroina pitkin puhelimen näyttöä. Husband paineli monta askelmaa edellä, kun itselläni oli täysi työ pysyä pystyssä. Vaikeroin dramaattisesti. Miksi aina käy näin, yarukoto nasukoto umaku ikanaindakara. Husband kannusti edempää: Tsemppiä, Uu-chan. Uu-chan on lempinimeni, joka tulee vaikerointini äänistä: yhyy, yhyy. (Tulin itse asiassa pian tämän jälkeen kipeäksi ja jouduin tekemään koronatestinkin.)

Ylhäällä pyhätöllä oli hiljaista. Menimme suorin tein miko-sanien eli pyhättöneitosten puheille. Vieläkö tiikeripatsaita on myynnissä? Ei, myyntiaika on jo loppunut. Desu yo ne, niinpä tietenkin. Tiikerin vuotta on jäljellä enää muutama kuukausi.

Tässä vaiheessa olin hirmunälästäni johtuen edelleen hieman dramaattisella tuulella. Husbandin mielestä lannistunut naamani ja tilanteiden ketju olivat suorastaan hauskoja. Hän raahasi minut toivomuspaikalle ja kehotti toistamaan perässään: ii sushi ga taberemasu youni, toivon että saan syödä hyvää sushia. Ii sushi ga taberemasu youni!!! Kelloa emme kilkattaneet, se on ollut koronan takia jo monta vuotta poissa käytöstä.

Nielin tappioni. Ehkä Ichimorizushi ei vain ole minua varten. Shiogama on satamakaupunki, jossa on yksi Japanin tiheimmistä sushiravintolojen keskittymistä. (Japanin-kävijät joskus intoilevat syöneensä Tokiossa maailman tuoreinta sushia, mutta ne kalat tulevat Tokion toreille maakunnista.) Menkäämme siis johonkin toiseen ravintolaan. Vanha kunnon Shiogamakou on auki iltaan saakka, sieltä ei ainakaan käännytetä pois.

Otimme muistoksi potretit tiikerin kanssa ja lähdimme talsimaan autolle. Kun laskeuduimme pyhätön märästä metsiköstä takaisin liikenteen pariin, sade lakkasi kuin seinään. Pilvien takaa kurkisti aurinko. Desu yo ne, niinpä tietenkin.

Arkiromantiikkaa

Vaan kuinkas sitten kävikään!

Shiogamakoun edustalla oli niin kova tungos, että teki melkein mieli kysyä: baketsu demo muryou de kubatterun desu ka, onko täällä ilmaisia ämpäreitä jaossa. Mikäli olisimme lyöttäytyneet jonon jatkoksi, olisi lounas muuttunut odotellessa illalliseksi. Olin valmis syömään oravan, ja onseniinkin piti vielä ennättää.

Teimme päätöksen: emme mene Shiogamakouhon tai mihinkään muuhunkaan Shiogaman ravintolaan. Menemme Tagajoun Sushirohon. Siihen samaan halpojen liukuhihnasushien ketjuravintolaan, jossa käymme muutenkin yhtenään. Sinne ainakin mahdutaan enkä pökerry matkalla. Muut viettäköön merkkipäiviään hienoilla illallisilla!

Husband tokaisi, että päivittäiset ateriamme ovat niin spesiaaleja, että täytyy edes tällaisena merkkipäivänä vähän höllätä.

Dramaattisen ruokapuolen jälkeen onsen-osuus sujui vailla suurempia kommelluksia. Siitä lisää ensi numerossa!