Kategoria: Yleinen

Hei vaan. Minulla on ollut tämä blogi tai sen edeltäjä yli kahdeksan vuotta. Tänään laitoin Bloglovin-linkin tuonne noin. Ja tähän näin. Nopiaa toimintaa!

Koska olemme ajan hermolla, tässäpä vielä Oonuki Taekon humppa Tokai (kaupunki) vuodelta 1977:

Ei muuta tällä erää!

Kaivoin toppatakin komerosta. Siinä on pari (ok ehkä viisi) vaseliinilänttiä, jotka eivät lähteneet pois pesulassakaan, mutta ei se oo nii justihinsa. Iltaisin reippailen säkkipimeässä toppatakki päällä, aamuisin kastelen parvekkeella orvokkejani. Marraskuusta on moneksi!

Vuosi loppuu kohta, ilmassa puhaltavat jos nyt eivät muutoksen tuulet niin edes pieni leyhähdys! Kälyni ja lankoni muuttavat Kiotosta anoppilaan, eli minulla on luvassa varsin japanilainen uusi vuosi. On anoppilan tatami, mandariini, riisitahma, onnenkapineet ja ennustus Kashimamiko-pyhätöstä, jonka torii-portilta avautuu tsunamin tyhjäksi pyyhkimä maisema. Kävin ensimmäistä kertaa anoppilassa uuden vuoden aattona kuusi vuotta sitten, nii ne vuaret vaa viärii!

Ihan tervetullut on kyllä uusi vuosi tässä vaiheessa eloa, koska sen myötä pitäisi tulla helpotusta joihinkin probleemiin. Husband on istunut tarpeeksi monta yötä päämajan konttorissa ja saanee kevään tullen siirron johonkin vähemmän ylityöllistettyyn pestiin. Pestin sisällöstä saati sijainnista ei ole harmainta hajua, mutta asenteemme on, että ei meno tästä ainakaan huonommaksi voi muuttua. Rockbottom.comista ainoa suunta on ylöspäin. Keväällä olemme joka tapauksessa viisaampia. Ehkä sitten on parempi aika omia kuvioitaankin järjestellä, tällä hetkellä kun en edes tiedä, mihin nämä kuviot sijoittuvat.

Appiukkoni jää kevään tullen eläkkeelle ja tuumi, että hankkii eläkepäiviensä ratoksi trukkikortin. Hän kaavaili myös ostavansa kotipihaan käytetyn trukin, mutta anoppini torppasi nämä haaveet nopeasti. Minulla ei ole ajokorttia ollenkaan, mutta husband ehdotti, että ajaisin myös trukkikortin, niin voin käydä trukilla kaupassa ja viedä samalla kätevästi pahvit pahvinkeräykseen.

Appivanhemmillani oli pieni moraalinen dilemma viimeksi nähdessämme. Miyagilainen naudanliha on Japanissa brändikamaa ja sillä on tiukat laatukriteerit. On vuosia sitten tuonpuoleisille laidunmaille siirtyneitä mahtisonneja, jotka eläessään olivat niin kerta kaikkisen taivaallisia ilmestyksiä, että heille taiteillaan jälkeläisiä myös post mortem. Toyokitashige on yksi näistä god tier -sonneista. Rauha hänen muistolleen, kunnia hänen DNA:lleen. Ishinomakilainen eläinlääkäri kävi rotutilalla keinosiemäntämässä ja merkitsi tulokkaat Toyokitashigen jälkeläisiksi. Vaan sittenpä selvisi, että osan isä ei ollut Toyokitashige ollenkaan, vaan joku täysin random Somppa Perussonni! Tämä keissi luonnollisesti vahingoitti miyagilaisnaudan brändiä.

Tässä kohtaa jännitysnäytelmässäni tapahtuu yllätyskäänne: tämä eläinlääkäri on sattumoisin sama henkilö, joka on useasti käynyt anoppilassa kotikäynnillä koiran koipea hoitamassa. Niin että nyt ollaan pulman äärellä – eläinlääkäri on osewa ni natta hito eli henkilö, joka on ollut suureksi avuksi vuosien varrella, mutta sitten hänellä on kontollaan tämä sonnigate. Että kuinkas nyt toimitaan. Moraalinen kysymys päiväänne.

Kokeilen muuten tällaista uutta tekniikkaa, että koitan naputella tähän valkoiseen laatikkoon edes kerran viikossa mitä mielehen juolahtaa, kun muunlaiset mahdollisuudet suomenkielisiin ulostuloihin ovat täällä Touhokussa rajalliset! Pysyvätpähän sanat ja välimerkit jotenkuten muistissa, että voin 50 vuoden päästä debytoida sympaattisena vaikkakin hivenen myötähäpeää herättävänä omakustannekirjailijana.

Ai niin ja joo! En pysty tuota kommenttikenttää itse muokkaamaan, mutta sähköpostin antaminen ei siis kommentoidessa ole pakollista, vaikka se kenttä siinä onkin. Näin yleisesti tiedoksi.

Kuulemiin!

Kamppailen repun vetoketjun kanssa kaupan pakkausalueella: retikka on liian pitkä. Ensilumi satoi Zaou-vuoren huipulle. Koutoudai-puistossa leijailee neidonhiuspuun siementen suurkaupungin viemäriä muistuttava imelä haju, kun odotan husbandia kuluneella penkillä vieressäni pään kokoinen vaahteranlehti. Pilvettöminä iltoina vuoret riisipellon tuolla puolen näyttää kartongilta taivasta vasten. Sitten tulee pimeää, lämpötila putoaa viiteen ja kulman takaa raikaa paahtobataattirekan kovaääninen luritus.

Aamuisin makuukammarissa on enää alle 15 astetta. Joskus herään siihen, että joutsenaura lentää kurkku suorana talon yli. Täällä ollaan maailman toisella puolella: joutsenet tulee talveksi takaisin. Miyagissa talvehtii eniten joutsenia koko Japanissa, lähes puolet koko maan kannasta. Tänä vuonna talvehdin täällä itsekin, Suomessa ajattelin käydä seuraavan kerran sitten kun päivä on yötä pidempi. Kotimme surkean lämmöneristyksen vuoksi Touhokun talvi on kaikin puolin karsea ja kalsea, mutta ei Suomenkaan talvessa kehumista ole, ja mieluummin ajoitankin visiittini niin, että räkä ei jäädy pyöräillessä naamaan ja valoisaa aikaa on yli 15 minuuttia.

Tässä maahanmuuttajajourneyssani olen havainnut oleelliseksi, että teen tupasen paikallisiin vuodenaikoihin! Jotka ovat samat ja kuitenkin niin eri. Suomen marraskuu on märkä ja loskainen, mutta minulla on siitä elämäni mittainen kokemus. Japanin marraskuuta elän vasta neljättä kertaa. Japanilainen muistini on lyhyt, vasta rakentumassa. Ei ole loskaa raitiovaunupysäkillä, ei pajunkissoja, ei vappua, ei Lidlin grillausmainosta. On muita juttuja: sumu, uuden vuoden koristeet, kirsikankukat, ilotulitus auton sivupeilissä. Minulla ei ole japanilaista lapsuusmuistoa. Japanilainen sukunikin on lainattua, koulumuistot yliopistosta.

Mutta olen syönyt tieni japanilaisiin vuodenaikoihin! Huomasin tämän oikeastaan viime keväänä, kun fansubbailin lempisarjakuvastani Kinou nani tabetasta tehtyä televisiosarjaa, joka kertoo Tokiossa elävästä keski-ikäisestä (mies)parista ja heidän aterioistaan ja ruokaostoksistaan. (Tekeleeni on vielä hetken Google drivessani, katselun iloa! Teksti ja video pitää tallentaa samalla nimellä samaan kansioon ja katsella old school -playerilla kuten VLC. Harmi, että fansubia ei voi laittaa cv:hen, minulla kun mielestäni välähti tämän parissa pariin otteeseen. Sarja käynnistyy hieman kankeasti niin kuin japanilaiset budjettituotannot yleensä, mutta loppukaudesta olin tippa linssissä teksitystiedostoni ääressä.) Olin ohjelman parissa kuin kotonani, koska sehän tavallaan kertoo minunkin elämästäni: naputtelen tuntikaupalla tietokonetta, ostan kaupasta samoja asioita kuukausibudjetilla, ripustan pyykit parvekkeelle, teen samoja vuodenajasta riippuvia ruokia, sanon perheenjäsenelleni joka päivä okaeri (olet kotona) ja tadaima (olen kotona).

Joskus olen törmännyt suomalaisten vaihto-opiskelijoiden ja Japanin-kävijöiden suunnalta väitteeseen, että Japanissa on huonosti kasviksia tai että ne ovat jotenkin poikkeuksellisen kalliita, mikä ei pidä kokemukseni mukaan paikkaansa. Bisnesmiesten lounaskuppiloista on toki turha vihreää osaa etsiä, mutta japanilainen kotiruoka on ihan eri maailma.

Taloudessani eletään kasvispainotteisesti eikä siltikään nähdä nälkää, koska kauppa on kasviksia pullollaan. Tarjonta vain vaihtelee kausittain ja poikkeaa totutusta. En etsi kukkakaalta kesäkuussa tai kurkkua tammikuussa. Kukkakaali kuuluu talveen, kurkku kesään. Täällä riisipellolla marketista ei saa lehtikaalta tai fenkolia. Sen sijaan saa kaikenlaista muuta: on gobou, shungiku, fuki, renkon, kabu, mizuna, takenoko, myouga, seri ja satoimo, näin alkajaisiksi. On merilevää joka lähtöön. Marketin vihreisiin koreihin Sendain seudun viherpeukalot tuovat sitä, mitä kulloisenakin päivänä on kasvimaasta noussut. Tänään oli salaattia, mizunaa, pillisipulia, kiinankaalta, siitake-sientä, perunaa, chiliä ja punaista paprikaa. Tämän kun oivaltaa, on olo aika paljon kotoisampi!

Sommitellessani jättikokoista retikkaa reppuun ajattelen: talvi tulee, taas.