Astuimma toverini kanssa avioon naapurin Kimin ohjusyllärin saattelemana eräänä hikisenä elokuun päivänä vuonna 2017. Olen joskus televisiosta jotain häähermoilijoita katsellut, ja heille virkkoisin, että relax: heräsin ohjusvaroitusjärjestelmän ujellukseen, ja silti kerkesin vihille.
Häistä tai muistakaan huomioinosoituksista en ole koskaan haaveillut, joten ne me jätettiin ihan suosiolla välistä. Muistan joskus ysiluokalla Lapuan ammattikoulun pihassa helmikuun auringossa värjötellessäni uhonneeni, että minen mitää morsiustanttua ikänä päälleni paa, ja uhossani olen pysynyt! (En myöskään suuntautunut elämässäni Lapuan ammattikoulun rakennuslinjalle, mikä on hyvä kaikkien osapuolten kannalta.)
Anoppi oli kuitenkin sitä mieltä, että jonkinlaiset kekkerit pitäisi kunniakseni järjestää, jotta saadaan tämä suominaamani suvulle tutuksi ja avioliittoakin siinä sivussa juhlistettua. Niinpä varasimme viime syksynä majatalosta enkaijoun eli japanilaisen juhlatilan sekä huoneet koko japanilaiselle lähisuvulle. Kokoonpano ehti kutistua kahdella perheellä ennen h-hetkeä, kun yhden jäsen sai opetusministeriöltä kunniakirjan ja toisen mursi kylkiluunsa, mutta ihan tarpeeksi kuumottelevaa oli silti.
Vaaleanpunainen majatalo sijaitsi Miyagin rannikolla Onagawan kalastajapitäjässä. Onagawan rakennuskannasta yli 70% tuhoutui tsunamissa, mutta majatalo lymysi sen verran suojaisassa poukamassa, että oli yhä pystyssä, vaikka ulkomuoto ei kaikkein hehkein enää ollutkaan.
Paikalla vastassa oli sangen topakka okami-san (majatalojen pääleidi). Hän oli loputtoman kiinnostunut suhteemme alkutaipaleesta ja seuraavana aamuna meitä autolle saattaessaan muun muassa läpsi minua käsivarteen ja sanoi, että miestäni kelpaa seurata. :—————–D Ilmeisesti tämä kansainvälinen liittomme tarjosi juorunjuurta pitkän talven varalle.
Käytävällä vastaan tuli myös husbandin judoseura-aikaisen tutun äitee, joka onnitteli avioliitosta ja virkkoi husbandille, että vanhempasi ovat varmasti nyt huojentuneita. Avioliitto on täällä edelleen instituutio vailla vertaa, ja nyt suku voi huokaista helpotuksesta, kun sekä husband että sisko pääsivät vihille saman vuoden aikana.
Pippaloissa ohjelmaan kuuluivat perinteiset japanilaiset viihdemuodot eli puheet ja karaoke. Lavalla oli karaokelaite, jonka ääressä erinäiset kokoonpanot saivat käydä esittämässä musiikilliset onnittelunsa. Illan aikana kuultiin muun muassa alakouluikäisten serkkulapsosten tulkinnat Doraemonin tunnarista ja Da Pumpin U.S.A.-humpasta, joka oli paikallinen Gangnam Style viime vuonna ja raikasi joka niemessä ja notkelmassa niin että Miyagin peräkylä Kuriharakin ehti siitä oman landeversionsa vääntää. Tätikin kävi parin biirun jälkeen lavalla Da Pumpin peukkutanssia joraamassa. Viereisessä tilassa oli käynnissä jonkinlainen ilottelu sielläkin, joten usein tunnelmaa värittivät myös tuntemattomaksi jääneen paapan seinän läpi kantautuneet enka-luritukset.
Itse sain ilon ja kunnian tempaista Power Point -esityksen kotimaastani. Yleisöstäni puolet oli alle 15-vuotiaita, mikä hieman kuumotutti, kun yliopistossa ei opetettu esitelmöimään 10-vuotiaille. Mutta siitäkin selevisin! Koska olen tällainen Rento Muija, niin illalla vielä piehtaroin sängyssä kelaillen, kuinka esitelmäni oli varmasti ollut surkea ja mahdollisesti Japani joutuisi suurlähettiläänsäkin sen johdosta pois Suomesta kutsumaan, mutta seuraavana päivänä kaikki olivat innoissaan haaveilemassa Suomi-lomasta ja lankonikin kysyi, kuinka kauan olimme husbandin kanssa harjoitelleet, kun esitys oli niin smooth. Olimme harjoitelleet nolla kertaa ja vetelin juttuja päästäni.
Esitelmää lukuun ottamatta tehtäväni oli lähinnä istua paikallani odottamassa, että kukin vieras käy vuorollaan kaatamassa kaljaa kuppiini. En myöskään uskaltanut syödä juuri mitään, koska päälläni oli husbandin muarin häärahoilla hankittu kolttu. Muari oli niin otettu rahojen käyttökohteesta, että itkutkin siinä tirautti, enkä halunnut, että hän joutuu todistamaan meikämuumia sotkemassa soijakastiketta helemalleni.
Seuraava aamu oli sekin kumartelua täynnä, kun kierrettiin kaikkien huoneet viedäksemme kiitoslahjat. Noin sadan arigatou gozaimashitan jälkeen oli aika suunnata häiden seuraavaan vaiheeseen eli anoppilaan vaihtamaan talvirenkaat.
Heti anoppilaan saavuttuamme sisko ja lanko karauttivat karaokeen viimeistä päiväänsä Miyagissa viettämään. Itse jäimme anopin kanssa laskemaan vieraiden antamia rahoja. Japanissa häälahjan sijaan häihin viedään onnitteluraha eli go-shuugi, jonka suuruus on sukulaisten kesken yleensä 50 000 jeniä (noin 400 euroa), kavereiden ja työkavereiden kesken 30 000 jeniä. Parillista rahasummaa ei missään nimessä saa antaa, sillä se tuo avioliitolle huonoa onnea. Japanin kielessä onkin sana kotobuki bimbou (onnitteluköyhä), joka tarkoittaa henkilöä, jolla on matti kukkarossa liian monien peräkkäisten häiden jälkeen. Koska meillä oli kaksipäiväinen tapahtuma, olivat jotkut sukulaiset tuoneet yli tuhat euroa käteistä, mistä johtuen jouduin heille Suomesta toiset kiitoslahjat raahaamaan. Rikastumaan ei kuitenkaan näillä pippaloilla päästy, vaan go-shuugit menivät järjestelykuluihin ja jäljelle jääneet roposet anopin säästöpossuun.
Kun renkaat oli vaihdettu ja go-shuugit laskettu, oli aika käydä vielä tekemässä piipahdus anopin entisessä työpaikassa raamen-ravintolassa viemässä kiitoslahja paikan tädille. Anoppi ohjeisti, että mikäli siskon ja langon sijainti tulee puheeksi, niin he eivät todellakaan ole karaokessa ja kilpailevassa raamen-ravintolassa vaan kotona lepäämässä. :——D Sen olen vuosien varrella japanilaisesta perhekulttuurista oppinut, että aina valmistellaan peitetarina, jota kertoa uteliaille ulkopuolisille. Meillä appiukkoni on yleensä se, joka unohtaa pysyä näissä peitetarinoissa, ja sitten anoppini huokaisee syvään.
Saatiin lahjaksi kaksi kukkapuskaa, mutta meillä oli kotona vain yksi maljakko, joten paluumatkalla jouduttiin vielä maljakkoakin metsästämään. Vihdoin kotia päästyämme ilta oli jo pitkällä ja olin niin tööt että olisin voinut simahtaa vaikka laattialle, mutta jääkaapissa odotti husbandin pyydystämä kampela perkaamista ynnä valmistamista. Kun husband oli vihdoin saanut ruman kalansa perattua, päätin olla avulias ja tiskata perkausveitsen. Jotenkin onnistuin siinä tiskaillessani viiltämään itseäni sormeen niin että veri pulppusi, ja lopulta menin petiin sormi paketissa. Kaiken kaikkiaan siis hyvin tyypillinen viikonloppu minulle. Jotkut menevät häistä häämatkalle, itse menen kotia tunaroimaan lisää.
Sunnuntaina minulla onkin sitten luvassa toisenlaiset sukujuhlat, kun on isoisän houji eli kuoleman muistopäivä. Seremonia järjestetään aamulla buddhalaisessa temppelissä. Olen katsonut youtubesta tutoriaalin, että tiedän, kuinka toimia. :—-D Varmaankin hieman vähemmän kuumottelevaa olisi eloni ainakin näiltä osin, mikäli olisin asettunut aikoinani Lapualle, mutta näillä mennähän.
suomi-japani-siiri 