Yleinen

Zenin äärellä

Tadaima! Palasin Suomi-turneeltani sorvin ääreen. Vuorilla on lunta, kaduilla tuulee, husband aivastelee sugi-allergiasta. Kevät tulee. Joutsenet tekee lähtöä riisipelloilta, 7-elevenin hyllyssä rypäletee oli vaihtunut yuzu-teeksi.

20170716_115716
Mukavuudenhalu iski ja matkustin lentokentältä paikallisjunan sijaan Narita Expressillä.
photo_2019-02-18_08-53-44
Lastauduin Hayabusa-shinkanseniin.
photo_2019-02-18_08-54-43
Löysin Tokion asemalta vegaanibentoun.
photo_2019-02-18_08-55-52
Tämä kevätuutuus ilahdutti minua.
photo_2019-02-18_08-55-39
Hän ei luovu crocseistaan, vaikka Queer Eyessa sanottiin, että ne ovat elämässä luovuttaneen valinta.

Jetlag vaivaa. Meen nukkumaan kuudelta illalla ja herään keskellä yötä. Pari ensimmäistä päivää meni  totutellessa, mutta sunnuntaina pääsin taas sellaiseen kulttuurikylpyyn, että Suomen hajut lähti kerralla takista.

Sunnuntaina oli appi-isovanhempieni kuoleman buddhalainen muistoseremonia eli houji (法事). Japanissa ei riitä, että vainaja lasketaan haudan lepoon ja välillä käydään kynttilöitä sytyttelemässä, vaan tasaisin väliajoin vainajaa muistetaan temppelissä buddhalaisin menoin. Tämänkertainen houji järjestettiin, koska kuolemasta tulee kuluneeksi kuusi vuotta. Seuraava houji on taas kuuden vuoden päästä, viimeinen kun kuolemasta on kulunut 32 vuotta.

photo_2019-02-17_10-06-06
Houjin kunniaksi pystytetty alttari anoppilassa.

Japanilainen sukuni kuuluu zen-buddhalaisuuden soutou-koulukuntaan (曹洞宗). Mikään harras usko juuri zenin kaikkivoipaisuuteen muiden uskonhaarojen yli ei kuitenkaan ole taustalla, vaan perijapanilaiseen tapaan koulukunta on valikoitunut siitä yksinkertaisesta syystä, että kylän temppeli sattuu olemaan soutou-temppeli. Uskonnossa on täällä kyse enemmän rituaaleista kuin opinkappaleista. Husbandille tämä zeniläisyytensä tuli yllätyksenä, sillä hän oli sunnuntaihin saakka elänyt siinä luulossa, että on shingon-buddahalainen. :—–D En kuulu mihinkään kirkkoon, mutta kuvittelisin, että Suomessa ortodoksi ei veikkaa itseään luterilaiseksi. Vieläkin hupaisammaksi asian tekee se, että pari päivää sitten me satuttiin puhumaan näistä koulukunnista ja husband totesi itsevarmasti, että niin jotkut japanilaisethan ei edes tiedä, mihin koulukuntaan ne kuuluu. Itse osaan nyt nimetä yhden tällaisen japanilaisen ja hän löytyi yllättävän läheltä…………….

Kävimme tämmöisen keskustelun aiheesta:

Siiri: (nimi) zen dattandane. (Sä olitkin zen.)
Husband: Zenzen shirimasendeshita hahahaa. ([huono puujalka] En tiennyt ollenkaan.)

Meitä oli omaisina minä, husband, otousan, okaasan, setä vaimoineen ja serkku ja lisäksi okaasanin suvun edustajina eno ja mumpsa. Tällä kokoonpanolla suuntasimme zen-temppeliin, joka tuhoutui vuoden 2011 maanjäristyksessä kokonaan ja on sittemmin rakennettu uudestaan. Päivä oli viimainen niin kuin kaikki talvipäivät Ishinomakissa, mutta temppelin sisätiloissa oli monta kaasukamiinaa lämmittämässä. Husband intoutui muistelemaan lapsuuttaan, kun hän oli isomummonsa hautajaisissa roikkunut temppelikoristeesta niin että se hajosi ja saanut aimo huudot.

Pappikin porhalsi paikalle, istahti tyynylle keskelle huonetta ja alkoi rummutuksen ja sutrien lausunnan. Tässä vaiheessa oli aika iloita Itä-Aasian tutkimuksen papereistani, koska tiesin jopa, mitä pappi horisee. Buddhalaiset veisut on japaninnettua kiinan kieltä, eikä niitä tavallinen tallaaja ymmärrä ilman aiheeseen perehtymistä, mutta meitsi on niitäkin joskus tenttinyt. Ensimmäisenä settilistalla oli sydänsutra, jonka kuunteleminen on mielestäni terapeuttista puuhaa. Tässäpä rokkenroll-papin tulkinta siitä:

Armas husbandini sen sijaan ei ole uskontoonsa perehtynyt, ja tilasikin minulta paluumatkalla tiivistelmän sydänsutran sisällöstä.

Koululaisjumalanpalveluksista mieleen on jäänyt lähinnä selkäsärky ja lasimaalaukseen ulkoa heijastuva valo, jota tuijottelin kaihoisana papin tunnustaessa uskoaan. Näistä sutrista sen sijaan olin liekeissä, olisin voinut istua siinä jakkaralla vaikka tunnin! Samalla minua kuitenkin kuumotti seuraava rituaali o-shoukou (お焼香), jossa jokainen käy vuorollaan uhraamassa suitsuketta vainajille papin rummuttaessa taustalla. Olin kyllä harjoitellut tilannetta etukäteen katsomalla tutoriaalin Youtubesta. :——D

Onnekseni otousan oli ehtinyt papin lausunnan aikana torkahtaa niin, että häntä piti nykiä hihasta aloittamaan suitsukeseremonia, mikä oli kannaltani lohdullista, koska ainakaan en olisi ainoa mokailija………………

En sytyttänyt ketään tuleen ja luullakseni muistin kumartaa kolme kertaa! Seremonia tuli päätökseen, pappi sai lahjansa, käärin ihait takaisin kankaaseen (位牌, englanniksi spirit tablet, en tiedä mikä tämä on suomeksi mutta niihin on kaiverrettu vainajien kuolemanjälkeiset dharma-nimet ja niitä käytetään esi-isien palvonnassa), kiskoin kengät jalakahan ja lähdin ihai-pussi käsipuolessa kipuamaan mäkeä ylös hautuumalle. Tuuli tuiversi ja käsissä haisi suitsuke. Haudalla oli tarkoitus polttaa lisää suitsukkeita, mutta viima oli niin kova, että tikut ei syttyneet, vaikka siinä oli neljä tyyppiä värkkäämässä varta vasten hankitulla suitsukesytyttimellä. Tsuita koto ni shiyou, sovitaan että ne syttyi. Siinäpä sitten värjöttelin japanilaisella sukuhaudalla syömässä uhrilahjamansikoita ja mietin, että aika kauas on tultu siitä päivästä, kun nuokuin kauhavalaisessa koululaisjumalanpalveluksessa.

photo_2019-02-17_13-14-53
O-toki.

Temppeliseremonian jälkeen vuorossa oli houjiin kuuluva ruokailu o-toki (お斎). O-tokissa eteen kannetaan enemmän ruokaa kuin jaksaa syödä, koska tarkoituksena on, että vainajille ei tulisi nälkä tuonpuoleisessa. Lusikoin chawanmushia ja opetin otousania sanomaan kyykäärme.

O-tokista riennettiin vielä anoppilaan teelle ja sieltä mumpsalle viemään tuliaisiani. Mumpsa antoi mukaanviemisiksi mansikoita ja viinirypäleitä ja tuli saattelemaan tielle saakka, vaikka tuuli riepotteli niin että meinasin tempautua ilmojen halki. Kotia saavuttuamme ehdin käydä marketissa hakemassa vessapaperia ja komatsunan ennen kuin vajosin jetlag-koomaan. Vaikeroin laattialla, kuinka haluan syödä o-tokista yli jääneet friteeratut katkaravut, mutta en kyennyt liikauttamaan eväänikään asian hyväksi. Puoli kahdeksalta heräsin samaiselta laattialta ja kampeuduin sänkyhyni, josta heräsin kolmelta aamulla.

photo_2019-02-18_08-56-58
The end!

 

2 vastausta artikkeliin “Zenin äärellä”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s