Ei aina kotona

Yamagata monogatari zoku

Aika tarkalleen kahdeksan vuotta sitten sain suurlähetystöltä viestin, että minua suositellaan Japanin opetusministeriön stipendin saajaksi. Akateemisen perinteen mukaisesti olin valinnut kansallisten yliopistojen listalta hakukohteekseni Yamagatan yliopiston täysin summanmutikassa. Sitten Touhokussa järisi ja tuhojen keskellä hetkeen ei ollut varmuutta, kuinka meikämatamin stipendin kävisi. Lähdön peruminen ei kuitenkaan ollut itselleni missään vaiheessa vaihtoehto, ja niinpä puoli vuotta myöhemmin tupsahdin tsunamin autioittamaan Touhokuun vailla hajua siitä, minkälaista soppaa olin lusikkaani tilannut. Pienessä mielessäni en todellakaan arvannut, että summanmutikassa tekemäni valinnan kaupanpäällisenä tulisi japanilainen suku ja elo naapuriprefektuurissa Miyagissa vuonna 2019.

IMG_4297.jpg
Tämä oli ekoja ottamiani kuvia Yamagatassa vuonna 2011! Yamagatan kaupunki sijaitsee 200 metriä merenpinnan yläpuolella, ja vuoret tulee siellä siksi lähelle.

Viimeiseen kahdeksaan vuoteen on mahtunut niin monta käännettä, että ensimmäinen päivä Yamagatassa tuntuu otteelta jonkun toisen päiväkirjasta. Ja kuitenkin muistan sen hyvinkin kirkkaasti. Taifuunin jälkeinen ilma oli sumuinen ja nihkeä. Tukka liimautui päähän niin kuin kasa karvoja viemärissä. Katuvaloja oli vähän, ja illassa kuului kaikenlaista siritystä. Pimeän tultua kävelin lähimpään 7-eleveniin ja ostin sieltä pastasalaatin ja Aquariuksen vitamiinilitkun. Tunne oli kummallinen: ymmärsin kaiken puhutun ja kirjoitetun ympärilläni, mutta samalla tein kaiken ensimmäistä kertaa. Vähän niin kuin jos astuisi ensimmäistä kertaa bussiin opiskeltuaan ensin kolme vuotta bussinkuljettaksi.

Ehdin olla Yamagatassa kolme päivää, kun polulleni osui muuan meribiologian opiskelija. Nykyisin asun tämän henkilön kanssa riisipellon laidalla Tagajoun kaupungissa, jonka olemassaolosta en kahdeksan vuotta sitten ollut hädin tuskin kuullutkaan.

Mutta viime viikonloppuna palasimme hetkeksi Yamagataan.

Yamagatan vuoristo kuuluu maailman lumisimpaan asuttuun vyöhykkeeseen: puhutaan metreistä, ei senteistä. Viis vuotta sitten jäin Yamagataan saarroksiin ja melkein missasin lentoni, kun liikenne oli yli vuorokauden kestäneen pyryn ja lumivyöryjen takia poikki kaikkiin suuntiin. Tänne Tyynenmeren rannikolle ei tänä talvena saatu lunta sentin senttiä, mutta reissua varten sonnustauduin Suomen tammikuussa testattuihin vetimiin, koska vanhasta tottumuksesta oletin Yamagatassa odottavan hanget korkeat nietokset. Meiltä on Yamagataan 60 kilometriä, mutta vuoriston ja meren takia ilmastot poikkeavat toisistaan enemmän kuin välimatka antaa ymmärtää. Äimistys olikin suuri, kun perillä lumitilanne oli ihan yhtä olematon kuin kotona. Ihana inspiroiva ilmastonmuutos.

photo_2019-03-08_14-31-30.jpg
Perusajelua.

Kun kerran Yamagatassa oltiin, ensimmäinen missio oli pistäytyä popsimaan sobaa. Tämä tapahtui Yamagatan yliopistoa vastapäätä olevassa soba-kuppilassa. Fukushimalainen toverini joskus totesi, ettei Tokion soba ole sobaa nähnytkään, ja myönnettävä se on: kerran olen syönyt sobaa ravintolassa Tokiossa, ja Touhokun jälkeen se tuntui väärältä. Soba ja vuoristoilma ne vain kuuluvat yhteen. Raamattukin sen sanoo.

photo_2019-03-08_14-31-56.jpg
Soba degozaimasu.

Tilasin sobani kera umeboshin eli pikkelöidyn japaninaprikoosin. Husbandin valinta oli Yamagatan erikoisuus geso-ten eli tempuroidut kalmarin jalat. Japanissa ruokamatkailu tarjoaa jännitystä, koska historiallisista ja maantieteellisistä syistä täällä hyvin pienellekin alueelle mahtuu erilaisia ruokakulttuureja. Meiltä on Yamagataan se 60 kilometriä, mutta lähimarketin tofuhyllyn vieressä tynnyrissä haisevat hoyat eli meritupet (sea pineapple englanniksi) loistavat Yamagatassa poissaolollaan. Sen sijaan Yamagatassa saa gesoa grilliltä.

photo_2019-03-08_15-40-15
Yamagata daigaku.

Koska olimme in the neighbourhood, kipaisimme tien yli entistä opinahjoamme tarkastelemaan. Ala-asteeni paloi poroksi samana päivänä kun Michael Jackson kuoli, yläasteeni ja lukioni purettiin sädesienen takia. Yamagatan yliopisto onkin harvinainen yhä pystyssä oleva fyysinen muisto koulutiestäni. Paljon oli ehtinyt muuttua. Muun muassa se, että olemme nykyään kolmekymppisiä. Lolloti lol!

photo_2019-03-08_16-12-00.jpg
Lisää ajelua.

Memory lanelta matkasimme Yamaderaan, joka on nimensä mukaisesti temppeli vuorilla. Kävin paikalla viimeksi kesällä 2012. Talvi ei kuitenkaan ollut paras mahdollinen ajankohta uudelle visiitille: sesongin ulkopuolella puolet kylänraitista oli lappu luukulla, ja vaikka lunta ja jäätä ei ollut nimeksikään, sai temppelin tuhataskelmaisia kiviportaita liukastella välillä kieli keskellä suuta. Tuulikin oli jäätävä. Urheilukentän kokoisella parkkipaikalla oli parkissa yksi auto.

photo_2019-03-08_16-13-41.jpg
Kanrinin fuzai no toki wa kuruma no nambaa wo kaite ichinichi ikkai gohyaku en wo tounyuuguchi ni irete kudasaru you o-negai shimasu. Yamadera chuushajou kanri kumiai

Parkkipaikka oli muuten taas oiva muistutus siitä, että nyt ollaan keskellä japanilaista kyläkulttuuria. Ylläolevassa lapussa lukee seuraavasti: Tarkastajan ollessa poissa kirjoita autosi rekisterinumero paperille ja laita luukusta 500 jeniä/parkkipäivä. Tienposkessa myytiin opaslehtisiäkin samalla omantunnon periaatteella.

Parkkipaikalta kohti temppelin porttia reippaillessamme vastaan ei tullut ristin sielua. Kyseinen päivä sattui olemaan hinamatsuri eli kevään aloittava nukkejuhla. Yhtäkkiä vuorten siimeksestä ilmestyikin auto, joka ajoi ohitsemme huudattaen kovaäänisestä kansanlaulua Ureshii hinamatsuri (’iloinen nukkejuhla’). Siihen husband totesi shuusugu, liian surrealisista. (Toim. huom. Touhokun murteessa i muuttuu u:ksi, siispä sugi->sugu.)

Sisäänpääsy Yamaderan temppelialueelle maksaa 300 jeniä. Perille päästäkseen on kavuttava noin tuhat porrasta pöpelikön halki.

photo_2019-03-08_16-07-18.jpg
Ndewa Yamadera sa igu be!
photo_2019-03-08_16-07-31.jpg
Yamaderan kiisut.

Nyt laiskottaa sen verran, että rykäisen nämä loput kuvat tähän näin.

photo_2019-03-02_16-47-08.jpgphoto_2019-03-02_16-47-13.jpgphoto_2019-03-02_16-46-07.jpgphoto_2019-03-02_16-47-22.jpgphoto_2019-03-03_11-40-15.jpgphoto_2019-03-08_18-44-12photo_2019-03-08_18-44-36photo_2019-03-08_18-45-39.jpgphoto_2019-03-08_18-45-54.jpgphoto_2019-03-08_18-44-53.jpgphoto_2019-03-02_16-46-06

photo_2019-03-02_16-46-13

 

photo_2019-03-08_18-45-13
En tule koskaan ymmärtämään tätä paikallisten tapaa sonnustautua korkokenkiin sekä ojassa että allikossa.

 

 

Inspiroivissa blogeissa peräpukamaakin käsittelevät postaukset pitää kuvittaa vähintään kymmenellä jättikokoisella otoksella kirjoittajasta kyykkäämässä jugend-talon edessä. Siksi haluankin päättää tämän postauksen hovikuvaajani ottamilla inspiroivilla kuvilla minusta nakertamassa Hands Burgerin ranskanperunaa.

photo_2019-03-03_11-40-06.jpgphoto_2019-03-03_11-40-07.jpg

Inspiroivaa viikonloppua täältä ulkomaasta!

PS. Aion ostaa kameran tässä lähiaikoina, niin päästään näistä kännykkätuhruista.

Ei aina kotona

Jälleensyntymässä

Huhuu! Ilma on melkein kirkas, sadetakki pitkästä aikaa kaapissa ja ihmismieli kuin uusi.

Käytiin Yamagatassa. Viime kerrasta oli aikaa yli neljä vuotta, mutta kaikki muistui mieleen nopeasti. Ensimmäinen lauseeni auton oven avattuani oli Yamagata no nioi ga suru be, täällä tuoksuu Yamagatalta, mihin husband vastasi niinpä. Vedin keuhkot täyteen Yamagataa ja popsin evääksi tamakonnyakua. Niitä samoja palluroita, joita itsekin myin silloin miljoona vuotta sitten.

Oli meillä Yamagatassa varsinainen määränpääkin. Tsuruokassa on kolme pyhänä palvottua tulivuorta, jotka yhdessä tunnetaan nimellä Dewa Sanzan, Dewan kolme vuorta: Haguro-san on syntymän, Gassan kuoleman ja Yudono-san jälleensyntymän vuori. Jokaisen vuoren siimeksessä piileksii tarkoin varjeltu shintolainen pyhättö. Meillä oli vuorista käymättä enää viimeinen eli jälleensyntymän vuori Yudono-san. Anopin puoleinen suku on aina palvonut Yudono-sania Miyagin sivutemppelin kautta. Uuden vuoden aikaan anoppi tuo temppelistä valkoiset paperit, joilla pyyhitään ruumista epäpuhtaudet, ja jotka sitten viedään Yudono-sanille poltettavaksi.

Tie Yudono-sanille vie halki korkeiden laaksojen, joissa solisee, höyryää ja huminoi yhtä aikaa. Kävellen matka ensimmäiseltä torii-portilta pyhättöpolulle vie puolisen tuntia, mutta halutessaan perille pääsee myös bussilla, joka maksaa 300 jeniä. Englanninkielisiä opasteita ei ole. Ruska oli laaksossa aluillaan. Japanin kielessä syksyn lehtiä tarkoittava sana momiji juontaa juurensa sanaan momi-izu, tulla esiin hieromalla. Entisaikain japanilaiset värjäsivät kankaita värisaflorilla. Koska lehtivihreän hajoamisen teoriaa ei vielä tunnettu, uskottiin, että puut vaihtavat väriä kami-olentojen hieroessa niitä saflorin tapaan.

Korkealla Yudono-sanilla oli kylmä. Itse pyhättö on niin pyhä, että siellä ei saa kuvata laisinkaan, ja tapana on, että pyhätössä nähtyjä ja kuultuja asioita ei kerrota eteenpäin. Siksi ehdinkin jännittää tätä visiittiä etukäteen, koska oon huono yllätyksissä. Tiesin vain, että retriitti pitää suorittaa paljasjaloin, mikä sekin aiheutti huolta, koska mulla on kaapissa pelkkiä sukkahousuja. Husband ehdotti, että lainaisin siltä kalsarit. :::D En oo mikään vaatteilla koreilija, mutta niin syvällä sisäisen kauneuden filosofiassa en sentään vielä oo, että lähtisin ihmisten ilmoille aviomieheni kalsareissa. Lopulta kipaisin matkan aluksi legginsit Shimamurasta (joka tunnetaan myös lempinimellä shomin no Uniqlo, rahvaan Uniqlo) ja vaihdoin ne sukkahousujen tilalle autossa. Pelkäsin, että joutuisin seisomaan kylmään veteen, mutta vesi olikin kuumaa ja se tuli maan sisältä.

En tiedä, muuttuiko mikään maailmassa tai minussa, mutta saatuani kengät takaisin jalkaan ilma oli raikas ja pienen hetken ajatus tuntui kulkevan entistä kirkkaammin. Tämä jälleensyntymäni osui siitä hassulle hetkelle, että samaan aikaan lopetin masennuslääkkeet. Kenties juuri siitä syystä husband oli niin ehdoton vaatimuksessaan, että Yudono-sanille on mentävä vaikka sitten niissä kalsareissa, en tiedä. Elämässä on oltava pieniä elokuvallisuuksia. Bloggaajan rajut paljastukset: mehua ja masennuslääkkeitä kotona.

Paluumatkalla Miyagiin pysähdyttiin ihailemaan Gassania. Oli tarkoitus ottaa muutama kuva ympäröivästä ruskasta, mutta jälleensyntymä panoi silmiä ja yhtäkkiä nukahdettiin molemmat. Heräsin autosta säpsähtäen melkein kaksi tuntia myöhemmin, kun hämärä alkoi laskeutua. Taivas oli peili ja Gassan hohteli nimensä mukaisesti (’Kuuvuori’) kelmeänä kuin kuun pinta. Muutaman sekunnin ajan mulla ei ollut hajuakaan, missä olin tai olinko todellinen ylipäätään.

Seuraavana yönä nukuin 14 tuntia.

Tänään herätessä tuntui, että oon taas edennyt askeleen uuteen elämääni sopeutumisessa. Vähän niin kuin seittemän vuotta sitten ensimmäistä kertaa Yamagatassa. Melkoisen merkillinen paikka, Yamagata.

P1150035
Otin pitkästä aikaa kameran mukaan, mutta siinä oli jotkut suttuasetukset päällä ja kuvat siksi huonoja, sori siitä.
P1150036
Löydettiin jännittävää maa-aineista, kun maaperän tuliperäisyydestä johtuen kasvit ei ilmeisesti pääse maatumaan normaalisti.

P1150038P1150044P1150055P1150057P1150067P1150070P1150075P1150076P1150083P1150090P1150099P1150107P1150109P1150115P1150119P1150120P1150135P1150137P1150141P1150147P1150159P1150171