Yleinen

Hikisiä terveisiä

photo_2019-08-02_16-49-33.jpg

photo_2019-08-02_16-47-38.jpg

Rakkaat sponsorit ja kyläläiset,

Huhheijakkaa! Ny o kuuma! Rukoilijasirkka, herhiläinen ja pienen lepakon kokoinen ritariperhonen temmeltävät pusikossa ikkunan takana. Jos heidän touhujaan silmä kovana seurailee, niin ei tule katsahtaneeksi poloiseen pikkupetuniaani, joka nuupahti ennätyskolean sadekauden huomassa kuin märkä nakki Kauhavan torilla. Rauha hänen muistolleen.

Tämän postauksen kuvat otin muuten ajat sitten sadekauden vielä ahkeroidessa yllämme. Kävin tänäkin vuonna Kita-Sendaissa Shifukujin temppelillä hortensioita katselemassa. Sendai on vanha linnakaupunki, mitä ei keskustan alueella enää niinkään huomaa, mutta Kita-Sendaissa on jäljellä linnakaupungin sokkeloista tunnelmaa. Kadut ovat kapeita ja mutkittelevia, mutta rakennusten lomasta pilkistävät vuoret ja sata metriä korkea Sendai Daikannonin vitivalkea buddhalaispatsas. Alueella on useita Sendain perustanutta Date Masamunea varten rakennettua tai Daten itsensä rakennuttamaa temppeliä ja Rinnoujin temppelipuutarha. Turisteja ei ole nimeksikään. Shifukujin hortensiapuutarhassa oli lisäkseni ehkä viisi muuta tyyppiä, vaikka sisäänpääsy on täysin ilmainen.

photo_2019-08-02_16-49-57

photo_2019-08-02_16-50-31.jpg

photo_2019-08-02_16-51-37.jpg

Mutta takaisin nykyhetkeen! Sadekausi loppui Touhokussa pari päivää sitten, ja sen jälkeen tuli taas tämä järjetön kuumuus. Eilen Sendaissakin mitattiin 37 astetta, mikä ei ole suuri ilonaihe näillä ilmankosteuksilla, jotka saavat kuumuuden Japanissa tuntumaan monin verroin tukalammalta kuin Euroopassa: katsoin, että esimerkiksi Madridiin on luvattu 37 astetta, mutta siellä ilmankosteus on vain 20%, kun taas täällä lämpötila on mittarissa sama mutta ilmankosteus aina yli 60% ja tuntemus siksi ihan toista luokkaa. Tuntuu kuin kävelisi kasvihuoneessa, jossa on järjestetty Vesa Keskisen toimesta grillauksen maailmanmestaruuskisat. Niin että ny ei nautita.

Olen viettänyt vuodesta 2012 kaikki elokuuni Japanissa, joten näin kahdeksannella yrittämällä luulisi jo tottuneen edes hitusen, mutta ilmastokriisin takia meno käy vuosi vuodelta hikisemmäksi. Joskus taannoin olin vielä huhhuh kun Kumagayassa mitattiin 38 astetta, nyt Miyagissa hätyytellään samoja lukemia ja Kumagayassa painellaan yli 41 asteessa. </3____</3

photo_2019-08-02_16-53-25.jpg

photo_2019-08-02_16-53-35.jpg

photo_2019-08-02_16-54-12.jpg

photo_2019-08-02_16-54-29.jpg

Vaan ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin! Luulisin. Maemuki maemuki. Tuulikello helisee, ja aamusella olin kuulevani kaskaan jo vähäsen lurittelevan. Muualla maassa ne varmaan huutavat jo olemassaoloaan pitkät päivät, mutta tänne Touhokun kolkkaan kesä tulee hitaammin ja talvi nopeammin. Miyagissa on tukalaa, mutta sentään en ole Tokiossa, jossa kaupunkisaarekeilmiö piinaa eikä riisipellolla suhise. Keväisin Tyynenmeren vimmainen viima käy silmiin ja sieluhun, mutta näin elokuussa se on ystäväni ja kylänmieheni.

Eloani helpottaa myös, että käännän tällä hetkellä japania kotoa käsin enkä siksi joudu kiskaisemaan ylleni jakkupukua ennen asettumistani sorvin ääreen täällä konservatiivisten pukukoodien keisarikunnassa. Husband vetää jalkaansa puvunhousut ja nahkakengät ennen kuin lähtee veivaamaan kohti toimistoa 35 asteen helteessä punaisella pyörällämme. Pyörä ostettiin alun perin minun käyttööni, mutta husband on ominut sen ja väittää kiven kovaan, että penkki ei ole hälle liian matalalla tai koko pyörä muutenkaan liian pieni, vaikka olen siis 153 cm ja husband 179 cm. :—D Täällä on tapana pitää pyörien istuimet muutenkin niin matalalla, että kansa polkee jalat koukussa. Lisäksi pyöristä puuttuu jalkajarru, ja käsijarrun käyttäminen on itselleni ikuinen ongelma, koska minulla on niin sintti käsi (olen ostanut Tokmannista 6-vuotiaiden hanskat ihan omaan käyttööni). Japanilaiset pyörät eivät siis kaiken kaikkiaan ole lemppareitani, mutta Helkama ei ikävä kyllä ole mahtunut matkalaukkuuni, joten Hana-saniksi nimeämämme pyörä on vain hyväksyttävä osaksi todellisuuttani.

photo_2019-08-02_16-55-13.jpg

photo_2019-08-02_16-55-29.jpg

photo_2019-08-02_16-56-49.jpg

photo_2019-08-02_16-57-32.jpg

photo_2019-08-02_16-57-56.jpg

To iu wake de, sonde motte, jolkottelenpa tästä kanistereineni marketin vesipisteelle, kun ei tuolta meidän kraanasta saa näillä helteillä kuin taskulämmintä tavaraa.

Ei aina kotona

Yamagata monogatari zoku

Aika tarkalleen kahdeksan vuotta sitten sain suurlähetystöltä viestin, että minua suositellaan Japanin opetusministeriön stipendin saajaksi. Akateemisen perinteen mukaisesti olin valinnut kansallisten yliopistojen listalta hakukohteekseni Yamagatan yliopiston täysin summanmutikassa. Sitten Touhokussa järisi ja tuhojen keskellä hetkeen ei ollut varmuutta, kuinka meikämatamin stipendin kävisi. Lähdön peruminen ei kuitenkaan ollut itselleni missään vaiheessa vaihtoehto, ja niinpä puoli vuotta myöhemmin tupsahdin tsunamin autioittamaan Touhokuun vailla hajua siitä, minkälaista soppaa olin lusikkaani tilannut. Pienessä mielessäni en todellakaan arvannut, että summanmutikassa tekemäni valinnan kaupanpäällisenä tulisi japanilainen suku ja elo naapuriprefektuurissa Miyagissa vuonna 2019.

IMG_4297.jpg
Tämä oli ekoja ottamiani kuvia Yamagatassa vuonna 2011! Yamagatan kaupunki sijaitsee 200 metriä merenpinnan yläpuolella, ja vuoret tulee siellä siksi lähelle.

Viimeiseen kahdeksaan vuoteen on mahtunut niin monta käännettä, että ensimmäinen päivä Yamagatassa tuntuu otteelta jonkun toisen päiväkirjasta. Ja kuitenkin muistan sen hyvinkin kirkkaasti. Taifuunin jälkeinen ilma oli sumuinen ja nihkeä. Tukka liimautui päähän niin kuin kasa karvoja viemärissä. Katuvaloja oli vähän, ja illassa kuului kaikenlaista siritystä. Pimeän tultua kävelin lähimpään 7-eleveniin ja ostin sieltä pastasalaatin ja Aquariuksen vitamiinilitkun. Tunne oli kummallinen: ymmärsin kaiken puhutun ja kirjoitetun ympärilläni, mutta samalla tein kaiken ensimmäistä kertaa. Vähän niin kuin jos astuisi ensimmäistä kertaa bussiin opiskeltuaan ensin kolme vuotta bussinkuljettaksi.

Ehdin olla Yamagatassa kolme päivää, kun polulleni osui muuan meribiologian opiskelija. Nykyisin asun tämän henkilön kanssa riisipellon laidalla Tagajoun kaupungissa, jonka olemassaolosta en kahdeksan vuotta sitten ollut hädin tuskin kuullutkaan.

Mutta viime viikonloppuna palasimme hetkeksi Yamagataan.

Yamagatan vuoristo kuuluu maailman lumisimpaan asuttuun vyöhykkeeseen: puhutaan metreistä, ei senteistä. Viis vuotta sitten jäin Yamagataan saarroksiin ja melkein missasin lentoni, kun liikenne oli yli vuorokauden kestäneen pyryn ja lumivyöryjen takia poikki kaikkiin suuntiin. Tänne Tyynenmeren rannikolle ei tänä talvena saatu lunta sentin senttiä, mutta reissua varten sonnustauduin Suomen tammikuussa testattuihin vetimiin, koska vanhasta tottumuksesta oletin Yamagatassa odottavan hanget korkeat nietokset. Meiltä on Yamagataan 60 kilometriä, mutta vuoriston ja meren takia ilmastot poikkeavat toisistaan enemmän kuin välimatka antaa ymmärtää. Äimistys olikin suuri, kun perillä lumitilanne oli ihan yhtä olematon kuin kotona. Ihana inspiroiva ilmastonmuutos.

photo_2019-03-08_14-31-30.jpg
Perusajelua.

Kun kerran Yamagatassa oltiin, ensimmäinen missio oli pistäytyä popsimaan sobaa. Tämä tapahtui Yamagatan yliopistoa vastapäätä olevassa soba-kuppilassa. Fukushimalainen toverini joskus totesi, ettei Tokion soba ole sobaa nähnytkään, ja myönnettävä se on: kerran olen syönyt sobaa ravintolassa Tokiossa, ja Touhokun jälkeen se tuntui väärältä. Soba ja vuoristoilma ne vain kuuluvat yhteen. Raamattukin sen sanoo.

photo_2019-03-08_14-31-56.jpg
Soba degozaimasu.

Tilasin sobani kera umeboshin eli pikkelöidyn japaninaprikoosin. Husbandin valinta oli Yamagatan erikoisuus geso-ten eli tempuroidut kalmarin jalat. Japanissa ruokamatkailu tarjoaa jännitystä, koska historiallisista ja maantieteellisistä syistä täällä hyvin pienellekin alueelle mahtuu erilaisia ruokakulttuureja. Meiltä on Yamagataan se 60 kilometriä, mutta lähimarketin tofuhyllyn vieressä tynnyrissä haisevat hoyat eli meritupet (sea pineapple englanniksi) loistavat Yamagatassa poissaolollaan. Sen sijaan Yamagatassa saa gesoa grilliltä.

photo_2019-03-08_15-40-15
Yamagata daigaku.

Koska olimme in the neighbourhood, kipaisimme tien yli entistä opinahjoamme tarkastelemaan. Ala-asteeni paloi poroksi samana päivänä kun Michael Jackson kuoli, yläasteeni ja lukioni purettiin sädesienen takia. Yamagatan yliopisto onkin harvinainen yhä pystyssä oleva fyysinen muisto koulutiestäni. Paljon oli ehtinyt muuttua. Muun muassa se, että olemme nykyään kolmekymppisiä. Lolloti lol!

photo_2019-03-08_16-12-00.jpg
Lisää ajelua.

Memory lanelta matkasimme Yamaderaan, joka on nimensä mukaisesti temppeli vuorilla. Kävin paikalla viimeksi kesällä 2012. Talvi ei kuitenkaan ollut paras mahdollinen ajankohta uudelle visiitille: sesongin ulkopuolella puolet kylänraitista oli lappu luukulla, ja vaikka lunta ja jäätä ei ollut nimeksikään, sai temppelin tuhataskelmaisia kiviportaita liukastella välillä kieli keskellä suuta. Tuulikin oli jäätävä. Urheilukentän kokoisella parkkipaikalla oli parkissa yksi auto.

photo_2019-03-08_16-13-41.jpg
Kanrinin fuzai no toki wa kuruma no nambaa wo kaite ichinichi ikkai gohyaku en wo tounyuuguchi ni irete kudasaru you o-negai shimasu. Yamadera chuushajou kanri kumiai

Parkkipaikka oli muuten taas oiva muistutus siitä, että nyt ollaan keskellä japanilaista kyläkulttuuria. Ylläolevassa lapussa lukee seuraavasti: Tarkastajan ollessa poissa kirjoita autosi rekisterinumero paperille ja laita luukusta 500 jeniä/parkkipäivä. Tienposkessa myytiin opaslehtisiäkin samalla omantunnon periaatteella.

Parkkipaikalta kohti temppelin porttia reippaillessamme vastaan ei tullut ristin sielua. Kyseinen päivä sattui olemaan hinamatsuri eli kevään aloittava nukkejuhla. Yhtäkkiä vuorten siimeksestä ilmestyikin auto, joka ajoi ohitsemme huudattaen kovaäänisestä kansanlaulua Ureshii hinamatsuri (’iloinen nukkejuhla’). Siihen husband totesi shuusugu, liian surrealisista. (Toim. huom. Touhokun murteessa i muuttuu u:ksi, siispä sugi->sugu.)

Sisäänpääsy Yamaderan temppelialueelle maksaa 300 jeniä. Perille päästäkseen on kavuttava noin tuhat porrasta pöpelikön halki.

photo_2019-03-08_16-07-18.jpg
Ndewa Yamadera sa igu be!
photo_2019-03-08_16-07-31.jpg
Yamaderan kiisut.

Nyt laiskottaa sen verran, että rykäisen nämä loput kuvat tähän näin.

photo_2019-03-02_16-47-08.jpgphoto_2019-03-02_16-47-13.jpgphoto_2019-03-02_16-46-07.jpgphoto_2019-03-02_16-47-22.jpgphoto_2019-03-03_11-40-15.jpgphoto_2019-03-08_18-44-12photo_2019-03-08_18-44-36photo_2019-03-08_18-45-39.jpgphoto_2019-03-08_18-45-54.jpgphoto_2019-03-08_18-44-53.jpgphoto_2019-03-02_16-46-06

photo_2019-03-02_16-46-13

 

photo_2019-03-08_18-45-13
En tule koskaan ymmärtämään tätä paikallisten tapaa sonnustautua korkokenkiin sekä ojassa että allikossa.

 

 

Inspiroivissa blogeissa peräpukamaakin käsittelevät postaukset pitää kuvittaa vähintään kymmenellä jättikokoisella otoksella kirjoittajasta kyykkäämässä jugend-talon edessä. Siksi haluankin päättää tämän postauksen hovikuvaajani ottamilla inspiroivilla kuvilla minusta nakertamassa Hands Burgerin ranskanperunaa.

photo_2019-03-03_11-40-06.jpgphoto_2019-03-03_11-40-07.jpg

Inspiroivaa viikonloppua täältä ulkomaasta!

PS. Aion ostaa kameran tässä lähiaikoina, niin päästään näistä kännykkätuhruista.

Ei aina kotona, Yleinen

Pokemon-kouluttajan vaimo

Se on maaliskuu myös täällä ulkomaassa! Babbyna kirjoitin, esitin sekä tuotin laulun nimeltä Minä olen maaljiskuu. Tein myös kilpailevan kappaleen Minä olen kesä, koska minussa on monta puolta. Tässä jälkimmäisen sanat:

Minä olen kesä
Minä olen kesä
Minä olen ihminen
Ihminen on kesä
Hah ha ha ha hah hah hah hah haa!
Hmm hmmm hmmh!

Sitten kun joskus julkaisen omakustannetekeleen, jota myydään kolme kappaletta, minusta voidaan sanoa, että hän jo 2-vuotiaana horisi näitä juttujaan.

photo_2019-03-01_16-40-58.jpg
Koira ja tsubaki.

Posteljooni toi japanilaisen luottokorttini. Eksoottinen nimeni ei mahtunut korttiin, joten etunimeni on vain S ja piste. Tosin minua on täällä muutenkin alettu puhutella asiakaspalvelutilanteissa sukunimellä siirryttyäni ääkköstortusta kanji-kaakkuun. Japanilainen sukunimi on siitä kätevä, että voin läiskiä aviomieheni kanssa samalla allekirjoitusleimasimella, jota säilytämme eteisen kenkäkaapin päällä. Minun pitää vain vielä harjaantua tämän leimasimen käytössä, koska kerran viikossa on tilanne, että painan liian kovaa ja mustetyyny irtoaa ja lentää lattialle tai pahimmassa tapauksessa ulkokivetykselle ja sitten noukin sitä Amazon-kuljettajan kiireisen katseen alla ja oven sulkeuduttua käteni näyttää siltä kuin olisin viettänyt puolukassa viisi tuntia.

Posti toi myös kutsun kaupungin terveystarkastukseen täällä terveystarkastusten mekassa. Kirje ei tosin ollut osoitettu minulle henkilökohtaisesti vaan perheemme päälle alamaisineen. Tämä paikallinen perhesysteemi ei kuulu suosikkeihini, mutta järjestelmä tuskin tulee muuttumaan lähiaikoina vaikka siitä joka päivä purnaisin, joten henkisen hyvinvointini helpottamiseksi ajattelen seesteisiä asioita merkitessäni lappuun aviomieheni talouteni edustajaksi. Ja onhan se välillä ihan mukavaa, että aina ei tarvitse vaivautua olemaan yksilö kun voi olla perheeseen kuuluva löllykkä.

photo_2019-03-01_16-30-02.jpg
Bongasin junan. Mäen päällä on hautausmaa.

Armas perheeni pää on innokas pokemon-kouluttaja. Hällä on kaksi puhelinta, joissa kummassakin on pokemon. Aina iltaisin petissä hän kaivaa esiin molemmat puhelimet mitelläkseen itseään vastaan ja sitten tuskailee, kuinka smurffi-tili kippis9813 sai taas paremmat itemit. Meillä on tapana lähetellä toisillemme pokemon-lahjoja Sendaissa sijaitsevalta patsaalta, jonka nimi on Zaiokukan eli syyllisyydentunto.

Sunnuntaina oli pokemon event, jonka siivittäminä päädyttiin Tagajoun asemalta työkaverin eteisen kautta ex tempore -retkelle Matsushimaan. Luulin, että husband olisi jotenkin poikkeus kahden puhelimen taktiikallaan, mutta Tyynenmeren tuulien tuiverruksessa bongasin aika monta muutakin salarymania, joilla oli puhelin kädessä ja ipad kainalossa.

photo_2019-03-01_16-32-55.jpg
Lapaaseni tuli kuvaan.
photo_2019-03-01_16-33-44.jpg
Torii-portin takana näytti kukkivan varhainen japaninaprikoosi, mutta työmaa esti tarkistamisen.

Matsushimassa sijaitsee Touhokun tärkein zen-temppeli Zuigan-ji, joka on perustettu vuonna 828. Husband oli viikkoa aikaisemmin saanut tietää olleensa tietämättään koko elämänsä zen-buddhalainen, mutta tämäkään ei saanut meitä pulittamaan 700 jenin pääsymaksua, vaan tyydyimme tiirailemaan portin takaa ja kuuntelemaan yksinäistä lintua männyssä.

photo_2019-03-01_16-36-04.jpg
Pihin valinta.
photo_2019-03-01_16-36-23.jpg
On kielletty on kielletty on kielletty.
photo_2019-03-01_16-36-36
Iltavalo oli kiva!

Semmoosta! Nyt menen pakastamaan loput abura-age-lirvut, koska muistin niiden menevän vanhaksi tänään. Viikonloppuna menen mahdollisesti keräämään sammalta mettästä, koska husband aikoo aloittaa sen kasvattamisen bonsain merkeissä. Palataan asiaan!

Tässä humppa viikonlopun kunniaksi:

Parallel Sign / LAMA from Makoto Nagahisa 長久允 on Vimeo.