Ei aina kotona

Bonsain ystävät

photo_2019-07-19_13-29-36.jpg

Varmaan joka viides keskustelu taloudessamme alkaa sanoilla tsugi hikkoshita toki ni, sitten kun joskus muutetaan. Sitten kun joskus muutetaan, ostetaan astianpesukone. Sitten kun joskus muutetaan, laitan röyhyvihvilästä (igusa) tehdyn maton. Sitten kun joskus muutetaan, husband ryhtyy sammal-bonsain harrastajaksi. Jälkimäistä varten kävimme taannoin keräämässä innoitusta aihepiirin näyttelystä.

Bonsai-näyttelyä varten matkasimme Marumoriin etelä-Miyagiin. Marumori on niin kuin mikä tahansa muu touhokulainen pitäjä: vuoret viheriöi, talot ränsistyy, hiljaista pääkatua tallustaa kyyryselkäinen mumma hilkku päässä. Asukkaita on vajaat 13 000 ja suunta laskeva: pelkästään viimeisen neljän vuoden aikana väki on vähentynyt tuhannella. Väestö kasvaa Japanissa enää Suur-Tokion alueella, Aichissa ja Okinawalla (Okinawalla on muuta maata matalampi elintaso ja korkeampi syntyvyys, Aichissa ja pääkaupunkiseudulla työ- ja opiskeluperäistä muuttoliikennettä). Täällä muualla todellisuus iskee päin naamaa, kun poistuu neonvaloista. Anoppilan vieressä toiminut eläkeläisten kokoustila lakkautettiin, koska kylässä ei riitä enää edes eläkeläisiä. Eipä meilläkään ole aikomustakaan asettua Sendain metropolialueen ulkopuolelle.

photo_2019-07-19_13-43-38 (2)

photo_2019-07-19_13-38-00.jpg

Näyttely järjestettiin Sairi-yashikin museossa. Museorakennus on entinen kauppiassuvun asuinkartano (=yashiki) ja rakennettu 1800-luvun puolivälissä. Ennätyssynkkä sadekausi pisteli parastaan, eikä paikalla ollut lisäksemme kuin yksi bonsai-gentlemanni ja kaatosateen pauhu katolla. Huoneissa tuoksui menneisyys ja Japani. (En ole muuten edelleenkään hankkinut kameraa, mistä johtuen kuvat ovat valotuksen osalta surkeita.)

photo_2019-07-19_13-41-29.jpg

photo_2019-07-19_13-38-23.jpg

photo_2019-07-19_13-37-19.jpg

photo_2019-07-19_13-40-10.jpg

Bonsain lisäksi museossa oli näytillä Saitoun kauppiassuvun esineistöä ja vaiheita. Ilmeisesti kauppiassuku oli kartuttanut omaisuutensa kehräämällä ja myymällä silkkiä, mikä selitti lukuisat kissa-aiheiset tilpehöörit matkamuistopuodissa. Kissat pyydystivät silkkiperhosen toukkia uhkaavia rottia, ja kuulemma Marumorissa onkin koko maan suurin keskittymä kissoille omistettuja pyhäkköjä. Väitteen todenperäisyydestä en kyllä menisi takuuseen, Japanissa kun voi sanailla varsinkin matkailuesitteissä vaikka ja mitä, kunhan muistaa päättää lauseen to iwarete imasu, sanotaan. ”Kauhava on paras paikka maailmassa” on härski väite. ”Kauhava on paras paikka maailmassa, sanotaan” on fakta niin kauan kun jossakin on joku niin sanomassa.

Silkin jälkeen Saitout olivat siirtyneet valmistamaan muun muassa soijakastiketta sekä misoa, josta muistona oli 80 vuotta vanha kovettunut miso vitriinissä. Suku kuitenkin menetti maansa sodan jälkeisessä maareformissa ja ajautui vararikkoon, ja nyt heidän tiluksillaan käy random kauhavalainen bonsaita katselemassa.

photo_2019-07-19_13-37-08.jpg

photo_2019-07-19_13-36-30.jpg

photo_2019-07-19_16-02-12.jpg

Yhdessä rakennuksista oli esillä joitakin sodasta selvinneitä suvun vanhoja leluja, jotka olivat samalla aikamatka armaan husbandin lapsuuteen. Husband varttui kolmen sukupolven huushollissa (kuin myös minä ja aika moni luokkatoverini 90-luvulla Pohojammaalla, että itselleni ei ole edes erityisen vieras saati eksoottinen tämä järjestely). Muarinsa askarteli näitä tässäkin postauksessa vilahtavia roikkuvia koristeita (tsurushi kazari) ja perinteisiä palloja (temari) sekä lipastoja (tansu). Faari puolestaan oli kunnostautunut perinteisen leijan (tako) tekijänä ja väänsi kuulemma husbandille monen monta leijaa, joihin husband sai maalata mieleisensä kuvat.

photo_2019-07-19_13-35-09.jpg

photo_2019-07-19_13-34-18.jpg

photo_2019-07-19_13-34-37.jpg

photo_2019-07-19_13-33-46.jpg

photo_2019-07-19_13-32-35

Paluumatkalla tuulilasinpyyhkijä työskenteli raivokkaasti. Joskus sadesumussa vilahti punainen torii-portti. Vedettiin tirsat kaupan parkkipaikalla. Illalla kaivelin laukkua syödäkseni oman osani matkamuistoksi ostamastamme kissakuvioidusta dorayakista. Vaan joku oli jo syönyt omansa ja vaimonsa osan. 😦

Siiri: Futari no dorayaki dattanjanaino (eikö se ollutkaan meidän yhteinen dorayaki)
Husband: Watashi mo sou omotteimashita (niin minäkin luulin)

Sen pituinen se!

Ei aina kotona

Reborn Art Festival

Nyt on luvassa niin vanhaa juttua, että mammutit tömistelivät tannerta ja minulla oli vielä suomalainen sukunimi!

Kesällä 2017 Ishinomakissa Oshikan niemimaalla järjestettiin Reborn Art Festival, jonka tarkoitus oli tuoda nykytaidetta tsunamirannikolle ja luoda näin uusia muistoja hävityksen keskelle.

Tämä raportti on iänkaiken vanha, vaan ei hätää! Tänä vuonna festivaali järjestetään toistamiseen! Tapahtuma kestää elokuun alusta syyskuun loppuun, ja tänä vuonna teemana on inochi no tezawari eli elämän tuntu.  Taideteosten lisäksi kattaukseen kuuluu musisointia ja ruokaa. Me oltiin liikenteessä omalla autolla, mutta tarjolla on myös bussikuljetuksia näyttelypaikalta toiselle. Mikäs siinä on tairetta katsellessa kun meri kimaltaa ja kaskaat huutaa. Tervetuloa!

Festivaalin mainos tässä näin:

Muistan, että päivä oli läkähdyttävän kuuma ja valo häikäisi vaikka oli aurinkolasit päässä. Ishinomakin keskusta oli täyttynyt kojuista ja näin ensi kertaa turisteja kartat kourassa. 7-eleveniin saakka liikenteessä oli ruuhkaa, mutta niemimaalle päästyämme moottorie tie oli lähes tyhjä.

20170827_140557
Rannikon puut on kuolleet keloiksi suolavedestä.

Ensimmäinen tutkailemamme tekele oli installaatio, joka luurasi bunkkerissa maan alla. Lapussa luki, että teoksessa on kylmä ja kannattaa kiskoa takki päälle, mutta ei tullut pakattua mukaan moista kun hellettä oli ehkä 35 astetta. Bunkkeriin piti laskeutua maailman ahtainta käytävää, viima kävi luihin ja ytimiin, muovipressu rapisi ja itkukin melkein pääsi. Perillä pimeässä hohti laatikko, jonka sisään saattoi tihrustaa. Minulta meni tämän teoksen idea täysin ohi, mutta jos taiteen tehtävänä on herättää tunteita, niin siinä se ainakin onnistui, koska kammoan ahtaita paikkoja ja olin kauhusta kankea.

Traumojen luolasta siirryimme vähemmän epämiellyttävän taiteen pariin!

Tämä surrealistinen kasvimaa oli kiva. Siellä sai saapastella sadettajan ropistessa sateenvarjoon. Kasvimaan vieressä oli lakkautettu kyläkoulu, jonka luokat olivat muuntuneet näyttelytiloiksi. Oon itse käynyt ala-asteeni puisessa koulussa, jossa oli viis opettajaa ja yksi harmoni, joten omilla standardeillani tämäkin oli kyläkouluksi kuitenkin aika suuri. 😀

20170827_132741.jpg
Luokka.
20170827_133049.jpg
Muumi mainittu!
20170827_132734.jpg
Kokeshi on perinteinen touhokulainen nukke, joita on täällä kaikkialla. Husbandin mumpsan eteisessä on liioittelematta ainakin 40 kokeshia vastassa.
20170827_135712.jpg
Peurateoksia oli paljon, koska niemimaan nimi Oshika tarkoittaa urospeuraa.

Kyläkoululta jatkoimme matkaa halki rannikon. Välillä pysähdyttiin jaloittelemaan kalastuspaattien sekaan. Turismin tilasta kertonee se, että näköalatasanne oli niin viidakoitunut, ettei sieltä näkynyt kuin sininen taivas ja sudenkorentoparvi. Välillä ajatettiin väärään suuntaan, eikä vastaan tullut kuin yksi rekka. Kaikenlaisia todellisuuksia mahtuu tällekin saarelle.

20170827_141815
Fun fact: Japanissa jokaisen paatin nimessä on 丸 (maru).
20170827_142353
Osterit asuu noissa simpukankuorissa.
20170827_142838.jpg
Näköalatasanteella.
20170827_145010.jpg
Väärään suuntaan ajelua.
20170827_150546.jpg
Edelleen väärässä suunnassa.
20170827_150835.jpg
Oikeassa suunnassa.

Seuraava etappimme oli merenrantaan puunkappaleista rakennettu teos. Rantaan piti laskeutua vuoripolkua, joka oli kesän poikkeuksellisen runsaiden sateiden jäljiltä mutavellissä. En tietenkään ollut varautunut sopivalla kenkävalinnalla ja onnistuinkin telomaan jalkani johonkin varpuun ja vuodattamaan verta taiteen vuoksi.

20170827_151530.jpg
Autioitunut ravintola.
20170827_151831.jpg
Rapakkoa.
20170827_152425.jpg
Verenvuodatuksen vaatinut otos.
20170827_155537.jpg
Teos ylhäältä.
20170827_155243.jpg
Laskeutuminen aiheutti päänvaivaa.
20170827_153729.jpg
Teos.
20170827_153748.jpg
Tuntematon malli.
20170827_154317.jpg
Aaltoja.
20170827_154400.jpg
Lisää aaltoja.
20170827_154624.jpg
Aaltojen asukkeja.
20170827_160539.jpg
Villi lilja.

Aalloista jatkoimme haavanhoitoni kautta matkaa! Matkan varrella vastaan tuli peuratemppeli, josta kuului jännittävää pillimusiikkia. Uteliaisuuttamme hiivittiin lähemmäs, ja temppelin pihalta löytyikin taas taidetta. Teos oli rojusta ja peuran raadoista rakennettu planetaario, joka oli kaikessa groteskiudessaan ehkä lempparini.

20170827_162502.jpg
Planetaario sisältä.
20170827_162859.jpg
Planetaario ulkoa.

Ensimmäinen ajatukseni viritelmän nähdessäni oli, että se on kyhätty tsunamirojusta, jota ajelehti veden mukana valtavat määrät. Opas kuitenkin selvitti, että kaikki teoksessa käytetty roina on ihmisten Oshikan luontoon laittomasti jättämää roskaa: kanistereita, televisioita, kodinkoneita, yksi kokonainen vessanpönttökin.

Peurojen raadot olivat nekin peräisin lähimaastosta. Auringon paahteessa ne olivat kuivuneet lähinnä luuksi ja nahkaksi, mutta kuulemma vielä viikko sitten sateiden aikaan niistä oli tippunut mätiä klönttejä maahan. Teemana tässä tekeleessä olikin Oshikan lintukodon ristiriita: Peuratemppelistä näkyvällä saarella peuroja palvotaan pyhinä, eikä niitä saa tappaa; Parin sadan metrin päässä mantereen puolella hallitus sen sijaan maksaa jokaisesta kaadetusta peurasta palkkion. Metsästetyt peurat jätetään usein luontoon mätänemään. Mielenkiintoinen kommentti nykyihmisen arvojen sekamelskasta olikin mielestäni tämä! Jäin miettimään tekelettä pitkäksi aikaa, ja paluumatkalla vihreiden vuorten vilistessä ikkunassa jotenkin lannisti ajatus, että jossain siellä puiden siimeksessä ruostuu tynnyreitä tälläkin hetkellä.

Viimeinen etappi ei onneksi ollut yhtä masentava! Päivä oli jo pitkällä, mutta ehdittiin käydä vielä katsomassa Kusama Yayoin ulkoilmateos.

20170827_164247.jpg
Kusaman pilkut yhdestä suunnasta.
20170827_165026.jpg
Kusaman pilkut toisesta suunnasta.
20170827_164716.jpg
Häikäistynyt turistiselfie.
20170827_164834.jpg
Niemimaata.

Husbandin kalastushammasta alkoi kolottaa sen verran paljon, että oli pysähdyttävä ongelle lähimpään venesatamaan.

20170827_174824.jpg
Paatteja joka lähtöön.
20170827_175320.jpg
Aurinko laski, kalaa ei kuulunut.

Ongella vierähti kuitenkin niin monta tovia, että lopulta ei ennätetty ollenkaan festivaalin päänähtävyyteen, joka olisi ollut suuri valkoinen peuraveistos. Päivä painui mailleen, helle helletti, iltakaskas vaikeni ja sirkat aloittivat äänenavauksen.

20170827_180743.jpg
Rannikon hämärä on sininen.
20170827_180925.jpg
Ohi kiitävä maisema.

Semmoinen oli se festivaali! Tänä vuonna uusiksi!