Miyagissa, Yleinen

Japanilainen uusivuosi

photo_2019-12-28_15-05-23.jpgphoto_2019-12-28_23-31-35.jpgphoto_2020-01-15_16-23-34photo_2020-01-15_16-20-05.jpgphoto_2020-01-15_16-21-04.jpg

2020 jalkautui Japaniin! Eteisen villisika on vaihdettu rottaan, olkikoristeet kerätty ovien ja porttien pielistä ja viety temppeliin poltettavaksi – tai meidän tapauksessa jätetty pöydälle lojumaan luultavasti ensi kesään saakka. Uudenvuoden koristeiden oikeaoppinen hävittäminen tapahtuu niin, että ne viedään juhlakauden päätteeksi 15. tammikuuta dondoyaki-nimiseen kokkoon, jossa roihuavat myös menneen vuoden onnenkapineet.

Dondoyakiin ennättämätön voi heivata koristeensa roskapönttöön, mutta tällöinkin ne tulisi ensin puhdistaa suolalla ja kääriä sitten valkoiseen paperiin. Tämä käärintäoperaatio on osoittaunut Liian Suureksi Vaivaksi, niinpä koriste lötköttää tuossa edelleen husbandin korvavaikun rapsuttajien seurana. Yhtenä päivänä husband hukkasi korvavaikun rapsuttajansa ja tuohtui asiasta niin kovin, että nyt meillä on näitä kepakkoja neljä kappaletta.

photo_2020-01-15_16-21-27.jpgphoto_2020-01-15_16-21-44.jpgphoto_2020-01-15_16-21-56.jpgphoto_2020-01-15_16-22-39.jpgphoto_2020-01-15_16-24-35.jpg

Jokunen päivä sitten oli kagamibiraki, jolloin kagamimochi-koriste syödään pois. Kaduin koko koristeen ostamista, koska anoppinikin antoi tuttuun tapaansa mukaan niin paljon mochia, että tarpeen tullen olisimme kyenneet pyörittelemään siitä vaikka pari kuulaa kanuunaan. Husband sai neronleimauksen uppopaistaa ylimääräiset mochit agemochiksi, mikä aiheutti päänsärkyä, koska meillä on keittiö ja olkkari ja lähes kaikki muukin elämä tässä samassa huoneessa, jossa haisi agemochi-episodin jälkeen grilliltä vielä seuraavanakin päivänä.

Tänään täällä löyhkää husbandin työkaveriltaan saama makrilli, jonka hän grillasi eilen keskellä yötä. Odotan innolla lämpimämpiä vuodenaikoja, että voin avata ikkunan, kun tosiaan käännöstyöskentelen täällä aviomieheni yögrillillä wifin ääressä. ::::::::::D

Vuodenvaihde sujui perinteiseen tapaan! Käytiin hyvissä ajoin loman vasta alettua Shiogaman temppelissä hakemassa onnenamuletit ja taputtamassa käsiä. Sain jalkajumin ja linkutin loputtomia portaita tuskaisen hitaasti. Perillä huipulla husband kehotti hieromaan kivilehmän koipea, jotta omani parantuisi. Iltapäivän valo oli kirkas, kahdesti vuodessa kukkiva sakura shikizakura oli kukassa. Haikara laskeutui puunlatvaan. Kun otin kuvaa etäällä siintävästä merestä, ensilumi satoi kännykän näytölle.

photo_2020-01-15_17-06-59.jpgphoto_2020-01-15_16-46-27.jpgphoto_2020-01-15_16-49-24.jpgphoto_2019-12-28_23-01-20.jpgphoto_2020-01-15_16-17-23 (2).jpg

Aatonaattona husband kävi jälleennäkemässä vanhoja judo-tovereitaan. Menin häntä keskiyöllä vastaan asemalle, koska puhelimessa hän kuulosti sen verran railakkaalta, että en voinut jättää ainokaista pyöräämme hänen hoteisiinsa. Kotimatkalla tallasin jonkun oksentamaan lohiriisipalloon. Husband sanoi sen olevan viesti väistyvältä epäonnenvuodeltani. Karaistuneella Suomi-meiningillä hain kiven viereiseltä rakennustyömaalta ja rapsuttelin sillä limaiset riisit tyynesti vesilätäkköön. Japani-meiningillä pesin kiven samaisessa lätäkössä ja vein sen takaisin paikoilleen.

Aattona tuuli vimmatusti. Husband lähti aamulla tapaamaan vanhaa judo-valmentajaansa, joten menin yksin junalla Ishinomakiin. Juna oli lähes tyhjä, meri kimalsi tsunami-muurin takana. Isoäiti tuli eteiseen selkä kyttyrässä ja raahasi laatikollisen mandariineja mukaanviemisiksi. Tuuli riepotteli bambuja ja paiskoi auton ovea.

photo_2020-01-15_16-48-10photo_2020-01-15_17-05-44.jpgphoto_2020-01-15_16-50-13.jpgphoto_2020-01-15_16-50-32.jpgphoto_2020-01-15_16-51-06

Anoppilassa oli erilaista. Suurin osa puista oli kaadettu. Suitsukkeen sytyttämisen jälkeen Kiotosta muuttanut lanko tuli tervehtimään huoneesta, jossa majoutuin joskus husbandin kanssa. Anoppi oli tohkeissaan, koska kaikkien näiden vuosien jälkeen tämä oli ensimmäinen kerta, kun pääsimme juhlistamaan japanilaisten tärkeintä juhlaa tällä kokoonpanolla. Appiukko sanoi, että anoppi oli viimeksi näin virkeä silloin, kun käärme-sama luikerteli olohuoneeseen. 😀

Jokunen kyyneltippakin siinä tirauteltiin, kun olimme kaikki polvistuneet alttarihuoneen tatamille taputtamaan ja kumartamaan shinto-alttarille. Itsenikin valtasi viimeisestä kummarruksesta noustuani jokseenkin häkeltynyt tunne, koska vaikka Japani onkin tuttua kauraa, niin joissakin hetkissä sitä edelleen havahtuu siihen, että täällä sitä ollaan näitä latuja hiihtelemässä.

Televisiossa pyöri uudenvuoden lauluspektaakkeli Kouhaku ja myrskytuulivaroitus. Appiukko oli ostanut uudenvuoden arvan ja käly tehnyt sille alttarin Pääsiäissaarten matkamuistopatsaista. Tämä huvitti husbandia, koska shinto-alttarikin olisi ollut tarjolla.

photo_2020-01-15_18-47-57.jpgphoto_2020-01-15_16-49-54.jpgphoto_2020-01-15_18-50-23.jpgphoto_2020-01-15_18-49-26.jpg

Kaikenlaista mahtui muuten vuosikymmeneen! Opin elämään japaniksi. Asuin siellä sun täällä: Kalliossa, Kontulassa, Seinäjoella, Yamagatassa, Tokiossa ja Miyagissa. Valmistuin kandiksi ja maisteriksi. Avioliitonkin solmin. Heräsin ja katsoin, kun uutisissa valtava aalto vei Miyagin rannikon mennessään. Nyt olen siellä.

Uudesta vuosikymmenestä tiedän vasta sen, että huhtikuussa pitää ostaa multasäkki ja elokuussa pukeutua olympialaisten univormuun. Vuosikymmenen ensimmäinen käännöstyöni on humoristinen samurai dating simulator. 😀 Enpä näistä käännöksistäni täällä juurikaan jorise nyt enkä jatkossakaan, mutta sen verran on sanottava, että haaveilen jo aivoimplantista, koska minulta loppuvat samurai-läpät kesken.

Olkoon uusi vuosikymmenenne sopiva!

Yleinen

Zenin äärellä

Tadaima! Palasin Suomi-turneeltani sorvin ääreen. Vuorilla on lunta, kaduilla tuulee, husband aivastelee sugi-allergiasta. Kevät tulee. Joutsenet tekee lähtöä riisipelloilta, 7-elevenin hyllyssä rypäletee oli vaihtunut yuzu-teeksi.

20170716_115716
Mukavuudenhalu iski ja matkustin lentokentältä paikallisjunan sijaan Narita Expressillä.
photo_2019-02-18_08-53-44
Lastauduin Hayabusa-shinkanseniin.
photo_2019-02-18_08-54-43
Löysin Tokion asemalta vegaanibentoun.
photo_2019-02-18_08-55-52
Tämä kevätuutuus ilahdutti minua.
photo_2019-02-18_08-55-39
Hän ei luovu crocseistaan, vaikka Queer Eyessa sanottiin, että ne ovat elämässä luovuttaneen valinta.

Jetlag vaivaa. Meen nukkumaan kuudelta illalla ja herään keskellä yötä. Pari ensimmäistä päivää meni  totutellessa, mutta sunnuntaina pääsin taas sellaiseen kulttuurikylpyyn, että Suomen hajut lähti kerralla takista.

Sunnuntaina oli appi-isovanhempieni kuoleman buddhalainen muistoseremonia eli houji (法事). Japanissa ei riitä, että vainaja lasketaan haudan lepoon ja välillä käydään kynttilöitä sytyttelemässä, vaan tasaisin väliajoin vainajaa muistetaan temppelissä buddhalaisin menoin. Tämänkertainen houji järjestettiin, koska kuolemasta tulee kuluneeksi kuusi vuotta. Seuraava houji on taas kuuden vuoden päästä, viimeinen kun kuolemasta on kulunut 32 vuotta.

photo_2019-02-17_10-06-06
Houjin kunniaksi pystytetty alttari anoppilassa.

Japanilainen sukuni kuuluu zen-buddhalaisuuden soutou-koulukuntaan (曹洞宗). Mikään harras usko juuri zenin kaikkivoipaisuuteen muiden uskonhaarojen yli ei kuitenkaan ole taustalla, vaan perijapanilaiseen tapaan koulukunta on valikoitunut siitä yksinkertaisesta syystä, että kylän temppeli sattuu olemaan soutou-temppeli. Uskonnossa on täällä kyse enemmän rituaaleista kuin opinkappaleista. Husbandille tämä zeniläisyytensä tuli yllätyksenä, sillä hän oli sunnuntaihin saakka elänyt siinä luulossa, että on shingon-buddahalainen. :—–D En kuulu mihinkään kirkkoon, mutta kuvittelisin, että Suomessa ortodoksi ei veikkaa itseään luterilaiseksi. Vieläkin hupaisammaksi asian tekee se, että pari päivää sitten me satuttiin puhumaan näistä koulukunnista ja husband totesi itsevarmasti, että niin jotkut japanilaisethan ei edes tiedä, mihin koulukuntaan ne kuuluu. Itse osaan nyt nimetä yhden tällaisen japanilaisen ja hän löytyi yllättävän läheltä…………….

Kävimme tämmöisen keskustelun aiheesta:

Siiri: (nimi) zen dattandane. (Sä olitkin zen.)
Husband: Zenzen shirimasendeshita hahahaa. ([huono puujalka] En tiennyt ollenkaan.)

Meitä oli omaisina minä, husband, otousan, okaasan, setä vaimoineen ja serkku ja lisäksi okaasanin suvun edustajina eno ja mumpsa. Tällä kokoonpanolla suuntasimme zen-temppeliin, joka tuhoutui vuoden 2011 maanjäristyksessä kokonaan ja on sittemmin rakennettu uudestaan. Päivä oli viimainen niin kuin kaikki talvipäivät Ishinomakissa, mutta temppelin sisätiloissa oli monta kaasukamiinaa lämmittämässä. Husband intoutui muistelemaan lapsuuttaan, kun hän oli isomummonsa hautajaisissa roikkunut temppelikoristeesta niin että se hajosi ja saanut aimo huudot.

Pappikin porhalsi paikalle, istahti tyynylle keskelle huonetta ja alkoi rummutuksen ja sutrien lausunnan. Tässä vaiheessa oli aika iloita Itä-Aasian tutkimuksen papereistani, koska tiesin jopa, mitä pappi horisee. Buddhalaiset veisut on japaninnettua kiinan kieltä, eikä niitä tavallinen tallaaja ymmärrä ilman aiheeseen perehtymistä, mutta meitsi on niitäkin joskus tenttinyt. Ensimmäisenä settilistalla oli sydänsutra, jonka kuunteleminen on mielestäni terapeuttista puuhaa. Tässäpä rokkenroll-papin tulkinta siitä:

Armas husbandini sen sijaan ei ole uskontoonsa perehtynyt, ja tilasikin minulta paluumatkalla tiivistelmän sydänsutran sisällöstä.

Koululaisjumalanpalveluksista mieleen on jäänyt lähinnä selkäsärky ja lasimaalaukseen ulkoa heijastuva valo, jota tuijottelin kaihoisana papin tunnustaessa uskoaan. Näistä sutrista sen sijaan olin liekeissä, olisin voinut istua siinä jakkaralla vaikka tunnin! Samalla minua kuitenkin kuumotti seuraava rituaali o-shoukou (お焼香), jossa jokainen käy vuorollaan uhraamassa suitsuketta vainajille papin rummuttaessa taustalla. Olin kyllä harjoitellut tilannetta etukäteen katsomalla tutoriaalin Youtubesta. :——D

Onnekseni otousan oli ehtinyt papin lausunnan aikana torkahtaa niin, että häntä piti nykiä hihasta aloittamaan suitsukeseremonia, mikä oli kannaltani lohdullista, koska ainakaan en olisi ainoa mokailija………………

En sytyttänyt ketään tuleen ja luullakseni muistin kumartaa kolme kertaa! Seremonia tuli päätökseen, pappi sai lahjansa, käärin ihait takaisin kankaaseen (位牌, englanniksi spirit tablet, en tiedä mikä tämä on suomeksi mutta niihin on kaiverrettu vainajien kuolemanjälkeiset dharma-nimet ja niitä käytetään esi-isien palvonnassa), kiskoin kengät jalakahan ja lähdin ihai-pussi käsipuolessa kipuamaan mäkeä ylös hautuumalle. Tuuli tuiversi ja käsissä haisi suitsuke. Haudalla oli tarkoitus polttaa lisää suitsukkeita, mutta viima oli niin kova, että tikut ei syttyneet, vaikka siinä oli neljä tyyppiä värkkäämässä varta vasten hankitulla suitsukesytyttimellä. Tsuita koto ni shiyou, sovitaan että ne syttyi. Siinäpä sitten värjöttelin japanilaisella sukuhaudalla syömässä uhrilahjamansikoita ja mietin, että aika kauas on tultu siitä päivästä, kun nuokuin kauhavalaisessa koululaisjumalanpalveluksessa.

photo_2019-02-17_13-14-53
O-toki.

Temppeliseremonian jälkeen vuorossa oli houjiin kuuluva ruokailu o-toki (お斎). O-tokissa eteen kannetaan enemmän ruokaa kuin jaksaa syödä, koska tarkoituksena on, että vainajille ei tulisi nälkä tuonpuoleisessa. Lusikoin chawanmushia ja opetin otousania sanomaan kyykäärme.

O-tokista riennettiin vielä anoppilaan teelle ja sieltä mumpsalle viemään tuliaisiani. Mumpsa antoi mukaanviemisiksi mansikoita ja viinirypäleitä ja tuli saattelemaan tielle saakka, vaikka tuuli riepotteli niin että meinasin tempautua ilmojen halki. Kotia saavuttuamme ehdin käydä marketissa hakemassa vessapaperia ja komatsunan ennen kuin vajosin jetlag-koomaan. Vaikeroin laattialla, kuinka haluan syödä o-tokista yli jääneet friteeratut katkaravut, mutta en kyennyt liikauttamaan eväänikään asian hyväksi. Puoli kahdeksalta heräsin samaiselta laattialta ja kampeuduin sänkyhyni, josta heräsin kolmelta aamulla.

photo_2019-02-18_08-56-58
The end!