Heikun keikun! Podinpas lentsun oikein pitkän kaavan kautta! Oli 39 astetta kuumetta ja kaikenkarvaista alhoa ja kolotusta. Ei auttanut kylmä kääre eikä Järviradion haitaritunti. Onneksi minulla oli edellisen leikkauksen jäljiltä sentään vielä tujua buranaa tallessa, japanilaiseen flunssalääkintään en ole erityisen mieltynyt. Husband osti parantuakseen kiinalaiseen kansanlääkintään pohjautuvaa Youmeishu-yrttiviinaa, vaikka vielä kuukausi sitten drug storessa julisti, että on ainakin neljäkymmentä vuotta liian nuori Youmeishu-uskovaiseksi.
Viimeiset viikot eivät siis sujuneet hilpeissä merkeissä. Asiaa ei auttanut, että kuumehorkassa katsoin japanilaista televisioviihdettä, vaikka normaalitilassa olen ne itseltäni kieltänyt, kun niistä seuraa aina korkeintaan pahaa mieltä.
Katsoin muun muassa ohjelman, jossa esiteltiin entisiä Miss Toudaita. Toudai eli Toukyou daigaku eli Tokion yliopisto on Japanin maineikkain yliopisto, ja siellä itsekin kävin maisterikurssilla vuoden japanilaisten kanssa heilumassa. Naisia on opiskelijoista rupuiset 19% ja suunta on viime vuosina ollut vieläpä laskeva. Ohjelmassa entiset Miss Toudait äänestivät joukostaan kaikkien aikojen missin. Voittajan suurimpana ansiona ei mainittu hänen akateemisia kykyjään tai viiltäviä analyysejaan vaan se, että hänen profiilinsa viihdemaailmassa on parantanut Toudain naisten kehnoa menekkiä miesmarkkinoilla. Huhheijjakkaa.
Itsekin Toudain käyneenä täytyy sanoa, että tavatessani keskiaikaisia näytelmätekstejä torakoita vilisevässä asuntolahuoneessani panikoin ainakin viisi kertaa sitä, että en ymmärrä lausettakaan, ja nolla kertaa sitä, onko minulla tämän rupeaman jälkeen ottajaa avioliittoon. Suosittelen kyllä kaikille aviomiehestä haaveileville omien ambitioiden rohkiaa toteuttamista, ettei tule vahingossa vietyä vihille jotain ankeaa heppua, jonka ego ei kestä tasa-arvoista seuraa.
Kaiken kaikkiaan pieni Japani-rage oli siis aistittavissa menneinä viikkoina. Googlasin lennot Suomeen ainakin kolme kertaa. Vähintään. Olen kuitenkin ollut tekemisissä tämän maan ja ulkomailla elelemisen kanssa sen verran pitkään, että olen jokseenkin tottunut, että rämpimiskausia tulee ja menee. Välillä tekee mieli sinkoutua ulkomaasta raketilla avaruuteen, kun toimintatavat ovat erilaisia, liikenne on väärällä puolella, kaupassa ei myydä mitään kivoja karkkeja koskaan eikä asiaansa saa toimitettua selevällä suamen kiälellä eres kotonansa. Tai ehkä ongelma on minussa eikä kaikissa ulkosuomalaisissa, en halua yleistää.
Nyt olen joka tapauksessa löytänyt jälleen jonkinlaisen sisäisen rauhan tähän tilanteeseeni. Joulu Japanissa on kyllä kieltämättä vähän ankea, lähinnä siksi kun sitä ei ole. Entisaikaan aatonaatto oli vapaa keisarin syntymäpäivän vuoksi, mutta uuden keisarin myötä meni sekin ilo. Jouluaatto on täällä tiistai muiden joukossa. Marketin myyjät ovat toki sonnustautuneet tonttulakkeihin jo marraskuusta ja Sendain jouluvalaistus välkehtii siihen malliin, että siihen verrattuna synnyinmaani Kauhavan katukuvassa roikkuva 90-luvun perintökalusto on niin kuin se kynttilä syntymäpäiväkakussa, joka lepatti puoli sekuntia ja sammui, mutta ei se ole siltikään ollenkaan sama asia. Yamagatan Hijiorissa on lunta jo yli metri, mutta sekään ei ole ollenkaan sama asia. Sama on japaniksi onaji ja eri chigau, sama on suomeksi asian tila ja eri kaulus. Semmoista on tämä elo maailman toisella puolella. Samaa ja eriä. T. Platon-87
Semmoosta! Lähipäivinä ajattelin käydä parturissa, ostaa joulukoristeen ja täyttää lisää ikävuosia. Minulla on tuolla luonnoksissa kasa postausaihioita, jotka voisin yrittää ilmoille huitaista. Ostin blogilleni alkuvuodesta maksullisen osoitteen aikeenani aktivoitua kirjoittajana, mutta tulos ei ollut toivotunlainen. Vuonna 2020 uusi yritys. 😀
