Ei aina kotona

Kukat ja kuulumiset

No niin. Jo joutui armas aika. Kukkineet ovat kirsikat, sinisateet ja atsaleat. Toppatakki on littanoitu kutistuspussiin ja savipata sullottu kaapin perukoille. Kynnenalus on viheriä anopin sokeriherneiden perkaamisesta. Riisipelloilla solisee vesi, illan tullen sammakoiden kurnutus kantautuu tienpäästä.

Parvekkeella on ruukkupuutarha ja yhdessä ruukussa hortensia sadekauden iloksi. Vielä se on pieni ja vaatimaton, mutta ehkä vuosikymmenen päästä siitäkin on tullut komia. Menin puutarhakauppaan ostamaan toista petuniaa, kun silmääni osui hortensian taimi. Olen haaveillut hortensiasta vuosikaudet, mutta se on tuntunut liian kauaskantoiselta päätökseltä Suomen ja Japanin välitilassa. Siinä puutarhaosastolla tein pikaisesti päätöksen, jonka alitajuntani on tehnyt jo kauan sitten. Soviteltiin hortensiaa eri ruukkuihin ilta-auringon valossa.

Nyt minulla on hortensia. Aion pysyä täällä sitä katselemassa.

_MG_3268.JPG_MG_3261.JPG_MG_3273.JPG

Kaikenlaista on ollut tässä kuulkaas! Kännykkäkin lensi niin komiassa kaaressa, että tehdasasetuksiin oli minun palaaminen ja kaikki viime kuukausien kuvat pyyhkiytyivät siinä rytäkässä. Tähän postaukseen kaivelin kuvat husbandin kameran muistikortilta.

Näistäkin sakura-kuvista on aikaa. Käytiin junalla etelä-Miyagissa Oogawarassa pällistelemässä. Sinne köröttelee Sendaista puolessa tunnissa. Puita on joen varrella 1200 kappaletta 8 kilometrin pituisella reitillä eikä Miyagi ole turistien ykköskohde muutenkaan, joten heinikkoon mahtui hyvin kieriskelemään. Neulepaitani hukkui ja löytyi matkalla ja loppuvaiheessa hieman koetteli kun wc-hätä oli melkoinen ja husband se vain halusi jalkautua pöpelikköön kuvaamaan fasaania, mutta muuten sujui vailla suurempia kommelluksia tämä ekskursio.

_MG_3291.JPG_MG_3292.JPG_MG_3293.JPG_MG_3302.JPG

Samaa ei kyllä voi sanoa taannoisesta golden week -reissustamme. Rohkenimme lähteä aina Tochigiin saakka Ashikaga Flower Parkin sinisateita katselemaan. Menomatka kesti ruuhkissa seitsemän tuntia. Fukushimassa tunnelma oli vielä korkealla, ja mikäs siinä oli körötellessä kun vuorilla oli lunta ja villisakurat vielä täydessä kukassaan, mutta Kantoun puolelle päästyämme alkoi usko horjua. Vettäkin tuli kuin saavista ja niin saivat jäädä suunnitelmat iltavalaistuista sinisateista. Ostimme paikallispuodista viisi punasipulia ja ajoimme suoraan budjettihotellillemme Isesakin kaupunkiin Gunmaan, joka myös Japanin vähiten vetovoimaisena prefektuurina tunnetaan (Miyagi porskutteli muuten viime vuonna vetovoimaisuuslistan sijalla 14, woohoo).

Hotellilla lähetin kankeita bisnessähköposteja ja kuumottelin pestiäni Shichigahaman Suomi-festivaalilla. Televisiossa analysoitiin uuden keisarin puhetta. Täällä on sikäli ristiriitainen tilanne, että epäsuosittu pääministeri kavereineen on kovan luokan nationalisti ja havittelee paluuta amerikkalaismiehitystä edeltäneeseen aikaan jumalallisine keisareineen, kun taas kansan suosima keisari on paljon lukenut, kansainvälisesti suuntautunut pasifisti, joka ei ole lainkaan innostunut keisarikiihkoilijoiden kaavailemasta maailmanjärjestyksestä.

Sateen laannuttua käytiin paikallisessa marketissa turisteina, koska husband halusi tietää, mitä kaloja syödään prefektuurissa, jolla ei ole ollenkaan rantaviivaa. Äimistyksemme oli suuri, kun altaassa oli kala Tottorista. Täällä Miyagin merillä kaikki kalat ovat joko kotopuolesta tai Hokkaidolta, joten länsi-Japanista tuotu kala oli meille asia uus. Kala-allas oli muutenkin melko pieni. Poissa olivat hoya- ja simpukkatynnyrit tofuhyllyn vierestä haisemasta. Lihahylly sitä vastoin oli paljon pidempi kuin omassa lähimarketissa.

_MG_3294_MG_3303.JPG_MG_3352.JPG_MG_3322.JPG

Kakkospäivänä päästiin jopa puistoon sinisateiden sekaan, mutta niin pääsivät miljoona muutakin henkilöä. Itse kun kuulun siihen kansanosaan, joka mieluummin kuuntelee vaikka yksin pimeässä huoneessa Tapani Kansaa kaksi tuntia kuin viettää tunnin heikossa hapessa väkijoukkoon liiskaantuneena, jäivät mieleeni kukkapuistoa paremmin lopulta vuorilla kukkivat villit sinisateet, jotka vilisivat kotimatkalla auton ikkunassa kuin violetit parrat. Otin opikseni enkä toiste ehdota minkään sortin matkailua golden weekille.

Väkimassoista ja matelevista autoletkoista huolimatta oli kuitenkin varsin mielenkiintoista päästä piipahtamaan sisämaan pätsissä! Saitaman Kumagaya kivenheiton päässä Isesakista komeilee kesä toisensa perään helle-ennätysten kärjessä, ja nyt tiedän miksi. Oli toukokuun alku, mutta hellettä oli jo 27 astetta. Ilma oli paksua eikä liikkunut mihinkään, koska joka suunnassa oli vuorijonon muodostama seinä.

_MG_3323.JPG_MG_3320.jpg_MG_3334_MG_3341_MG_3350.JPG_MG_3351.JPG_MG_3353.JPG

Menetin kaikki kevätkuvani. Vaan eipä sillä kai lopulta ole väliä. Kevät tulee aina takaisin.

_MG_3357.JPG_MG_3360.JPG_MG_3371.JPG_MG_3374.JPG_MG_3375.JPG_MG_3378.JPG_MG_3379.JPG_MG_3380.JPG_MG_3382.JPG_MG_3386.JPG_MG_3393.JPG_MG_3394.JPG

Ei aina kotona

Yamagata monogatari zoku

Aika tarkalleen kahdeksan vuotta sitten sain suurlähetystöltä viestin, että minua suositellaan Japanin opetusministeriön stipendin saajaksi. Akateemisen perinteen mukaisesti olin valinnut kansallisten yliopistojen listalta hakukohteekseni Yamagatan yliopiston täysin summanmutikassa. Sitten Touhokussa järisi ja tuhojen keskellä hetkeen ei ollut varmuutta, kuinka meikämatamin stipendin kävisi. Lähdön peruminen ei kuitenkaan ollut itselleni missään vaiheessa vaihtoehto, ja niinpä puoli vuotta myöhemmin tupsahdin tsunamin autioittamaan Touhokuun vailla hajua siitä, minkälaista soppaa olin lusikkaani tilannut. Pienessä mielessäni en todellakaan arvannut, että summanmutikassa tekemäni valinnan kaupanpäällisenä tulisi japanilainen suku ja elo naapuriprefektuurissa Miyagissa vuonna 2019.

IMG_4297.jpg
Tämä oli ekoja ottamiani kuvia Yamagatassa vuonna 2011! Yamagatan kaupunki sijaitsee 200 metriä merenpinnan yläpuolella, ja vuoret tulee siellä siksi lähelle.

Viimeiseen kahdeksaan vuoteen on mahtunut niin monta käännettä, että ensimmäinen päivä Yamagatassa tuntuu otteelta jonkun toisen päiväkirjasta. Ja kuitenkin muistan sen hyvinkin kirkkaasti. Taifuunin jälkeinen ilma oli sumuinen ja nihkeä. Tukka liimautui päähän niin kuin kasa karvoja viemärissä. Katuvaloja oli vähän, ja illassa kuului kaikenlaista siritystä. Pimeän tultua kävelin lähimpään 7-eleveniin ja ostin sieltä pastasalaatin ja Aquariuksen vitamiinilitkun. Tunne oli kummallinen: ymmärsin kaiken puhutun ja kirjoitetun ympärilläni, mutta samalla tein kaiken ensimmäistä kertaa. Vähän niin kuin jos astuisi ensimmäistä kertaa bussiin opiskeltuaan ensin kolme vuotta bussinkuljettaksi.

Ehdin olla Yamagatassa kolme päivää, kun polulleni osui muuan meribiologian opiskelija. Nykyisin asun tämän henkilön kanssa riisipellon laidalla Tagajoun kaupungissa, jonka olemassaolosta en kahdeksan vuotta sitten ollut hädin tuskin kuullutkaan.

Mutta viime viikonloppuna palasimme hetkeksi Yamagataan.

Yamagatan vuoristo kuuluu maailman lumisimpaan asuttuun vyöhykkeeseen: puhutaan metreistä, ei senteistä. Viis vuotta sitten jäin Yamagataan saarroksiin ja melkein missasin lentoni, kun liikenne oli yli vuorokauden kestäneen pyryn ja lumivyöryjen takia poikki kaikkiin suuntiin. Tänne Tyynenmeren rannikolle ei tänä talvena saatu lunta sentin senttiä, mutta reissua varten sonnustauduin Suomen tammikuussa testattuihin vetimiin, koska vanhasta tottumuksesta oletin Yamagatassa odottavan hanget korkeat nietokset. Meiltä on Yamagataan 60 kilometriä, mutta vuoriston ja meren takia ilmastot poikkeavat toisistaan enemmän kuin välimatka antaa ymmärtää. Äimistys olikin suuri, kun perillä lumitilanne oli ihan yhtä olematon kuin kotona. Ihana inspiroiva ilmastonmuutos.

photo_2019-03-08_14-31-30.jpg
Perusajelua.

Kun kerran Yamagatassa oltiin, ensimmäinen missio oli pistäytyä popsimaan sobaa. Tämä tapahtui Yamagatan yliopistoa vastapäätä olevassa soba-kuppilassa. Fukushimalainen toverini joskus totesi, ettei Tokion soba ole sobaa nähnytkään, ja myönnettävä se on: kerran olen syönyt sobaa ravintolassa Tokiossa, ja Touhokun jälkeen se tuntui väärältä. Soba ja vuoristoilma ne vain kuuluvat yhteen. Raamattukin sen sanoo.

photo_2019-03-08_14-31-56.jpg
Soba degozaimasu.

Tilasin sobani kera umeboshin eli pikkelöidyn japaninaprikoosin. Husbandin valinta oli Yamagatan erikoisuus geso-ten eli tempuroidut kalmarin jalat. Japanissa ruokamatkailu tarjoaa jännitystä, koska historiallisista ja maantieteellisistä syistä täällä hyvin pienellekin alueelle mahtuu erilaisia ruokakulttuureja. Meiltä on Yamagataan se 60 kilometriä, mutta lähimarketin tofuhyllyn vieressä tynnyrissä haisevat hoyat eli meritupet (sea pineapple englanniksi) loistavat Yamagatassa poissaolollaan. Sen sijaan Yamagatassa saa gesoa grilliltä.

photo_2019-03-08_15-40-15
Yamagata daigaku.

Koska olimme in the neighbourhood, kipaisimme tien yli entistä opinahjoamme tarkastelemaan. Ala-asteeni paloi poroksi samana päivänä kun Michael Jackson kuoli, yläasteeni ja lukioni purettiin sädesienen takia. Yamagatan yliopisto onkin harvinainen yhä pystyssä oleva fyysinen muisto koulutiestäni. Paljon oli ehtinyt muuttua. Muun muassa se, että olemme nykyään kolmekymppisiä. Lolloti lol!

photo_2019-03-08_16-12-00.jpg
Lisää ajelua.

Memory lanelta matkasimme Yamaderaan, joka on nimensä mukaisesti temppeli vuorilla. Kävin paikalla viimeksi kesällä 2012. Talvi ei kuitenkaan ollut paras mahdollinen ajankohta uudelle visiitille: sesongin ulkopuolella puolet kylänraitista oli lappu luukulla, ja vaikka lunta ja jäätä ei ollut nimeksikään, sai temppelin tuhataskelmaisia kiviportaita liukastella välillä kieli keskellä suuta. Tuulikin oli jäätävä. Urheilukentän kokoisella parkkipaikalla oli parkissa yksi auto.

photo_2019-03-08_16-13-41.jpg
Kanrinin fuzai no toki wa kuruma no nambaa wo kaite ichinichi ikkai gohyaku en wo tounyuuguchi ni irete kudasaru you o-negai shimasu. Yamadera chuushajou kanri kumiai

Parkkipaikka oli muuten taas oiva muistutus siitä, että nyt ollaan keskellä japanilaista kyläkulttuuria. Ylläolevassa lapussa lukee seuraavasti: Tarkastajan ollessa poissa kirjoita autosi rekisterinumero paperille ja laita luukusta 500 jeniä/parkkipäivä. Tienposkessa myytiin opaslehtisiäkin samalla omantunnon periaatteella.

Parkkipaikalta kohti temppelin porttia reippaillessamme vastaan ei tullut ristin sielua. Kyseinen päivä sattui olemaan hinamatsuri eli kevään aloittava nukkejuhla. Yhtäkkiä vuorten siimeksestä ilmestyikin auto, joka ajoi ohitsemme huudattaen kovaäänisestä kansanlaulua Ureshii hinamatsuri (’iloinen nukkejuhla’). Siihen husband totesi shuusugu, liian surrealisista. (Toim. huom. Touhokun murteessa i muuttuu u:ksi, siispä sugi->sugu.)

Sisäänpääsy Yamaderan temppelialueelle maksaa 300 jeniä. Perille päästäkseen on kavuttava noin tuhat porrasta pöpelikön halki.

photo_2019-03-08_16-07-18.jpg
Ndewa Yamadera sa igu be!
photo_2019-03-08_16-07-31.jpg
Yamaderan kiisut.

Nyt laiskottaa sen verran, että rykäisen nämä loput kuvat tähän näin.

photo_2019-03-02_16-47-08.jpgphoto_2019-03-02_16-47-13.jpgphoto_2019-03-02_16-46-07.jpgphoto_2019-03-02_16-47-22.jpgphoto_2019-03-03_11-40-15.jpgphoto_2019-03-08_18-44-12photo_2019-03-08_18-44-36photo_2019-03-08_18-45-39.jpgphoto_2019-03-08_18-45-54.jpgphoto_2019-03-08_18-44-53.jpgphoto_2019-03-02_16-46-06

photo_2019-03-02_16-46-13

 

photo_2019-03-08_18-45-13
En tule koskaan ymmärtämään tätä paikallisten tapaa sonnustautua korkokenkiin sekä ojassa että allikossa.

 

 

Inspiroivissa blogeissa peräpukamaakin käsittelevät postaukset pitää kuvittaa vähintään kymmenellä jättikokoisella otoksella kirjoittajasta kyykkäämässä jugend-talon edessä. Siksi haluankin päättää tämän postauksen hovikuvaajani ottamilla inspiroivilla kuvilla minusta nakertamassa Hands Burgerin ranskanperunaa.

photo_2019-03-03_11-40-06.jpgphoto_2019-03-03_11-40-07.jpg

Inspiroivaa viikonloppua täältä ulkomaasta!

PS. Aion ostaa kameran tässä lähiaikoina, niin päästään näistä kännykkätuhruista.

Ei aina kotona, Yleinen

Pokemon-kouluttajan vaimo

Se on maaliskuu myös täällä ulkomaassa! Babbyna kirjoitin, esitin sekä tuotin laulun nimeltä Minä olen maaljiskuu. Tein myös kilpailevan kappaleen Minä olen kesä, koska minussa on monta puolta. Tässä jälkimmäisen sanat:

Minä olen kesä
Minä olen kesä
Minä olen ihminen
Ihminen on kesä
Hah ha ha ha hah hah hah hah haa!
Hmm hmmm hmmh!

Sitten kun joskus julkaisen omakustannetekeleen, jota myydään kolme kappaletta, minusta voidaan sanoa, että hän jo 2-vuotiaana horisi näitä juttujaan.

photo_2019-03-01_16-40-58.jpg
Koira ja tsubaki.

Posteljooni toi japanilaisen luottokorttini. Eksoottinen nimeni ei mahtunut korttiin, joten etunimeni on vain S ja piste. Tosin minua on täällä muutenkin alettu puhutella asiakaspalvelutilanteissa sukunimellä siirryttyäni ääkköstortusta kanji-kaakkuun. Japanilainen sukunimi on siitä kätevä, että voin läiskiä aviomieheni kanssa samalla allekirjoitusleimasimella, jota säilytämme eteisen kenkäkaapin päällä. Minun pitää vain vielä harjaantua tämän leimasimen käytössä, koska kerran viikossa on tilanne, että painan liian kovaa ja mustetyyny irtoaa ja lentää lattialle tai pahimmassa tapauksessa ulkokivetykselle ja sitten noukin sitä Amazon-kuljettajan kiireisen katseen alla ja oven sulkeuduttua käteni näyttää siltä kuin olisin viettänyt puolukassa viisi tuntia.

Posti toi myös kutsun kaupungin terveystarkastukseen täällä terveystarkastusten mekassa. Kirje ei tosin ollut osoitettu minulle henkilökohtaisesti vaan perheemme päälle alamaisineen. Tämä paikallinen perhesysteemi ei kuulu suosikkeihini, mutta järjestelmä tuskin tulee muuttumaan lähiaikoina vaikka siitä joka päivä purnaisin, joten henkisen hyvinvointini helpottamiseksi ajattelen seesteisiä asioita merkitessäni lappuun aviomieheni talouteni edustajaksi. Ja onhan se välillä ihan mukavaa, että aina ei tarvitse vaivautua olemaan yksilö kun voi olla perheeseen kuuluva löllykkä.

photo_2019-03-01_16-30-02.jpg
Bongasin junan. Mäen päällä on hautausmaa.

Armas perheeni pää on innokas pokemon-kouluttaja. Hällä on kaksi puhelinta, joissa kummassakin on pokemon. Aina iltaisin petissä hän kaivaa esiin molemmat puhelimet mitelläkseen itseään vastaan ja sitten tuskailee, kuinka smurffi-tili kippis9813 sai taas paremmat itemit. Meillä on tapana lähetellä toisillemme pokemon-lahjoja Sendaissa sijaitsevalta patsaalta, jonka nimi on Zaiokukan eli syyllisyydentunto.

Sunnuntaina oli pokemon event, jonka siivittäminä päädyttiin Tagajoun asemalta työkaverin eteisen kautta ex tempore -retkelle Matsushimaan. Luulin, että husband olisi jotenkin poikkeus kahden puhelimen taktiikallaan, mutta Tyynenmeren tuulien tuiverruksessa bongasin aika monta muutakin salarymania, joilla oli puhelin kädessä ja ipad kainalossa.

photo_2019-03-01_16-32-55.jpg
Lapaaseni tuli kuvaan.
photo_2019-03-01_16-33-44.jpg
Torii-portin takana näytti kukkivan varhainen japaninaprikoosi, mutta työmaa esti tarkistamisen.

Matsushimassa sijaitsee Touhokun tärkein zen-temppeli Zuigan-ji, joka on perustettu vuonna 828. Husband oli viikkoa aikaisemmin saanut tietää olleensa tietämättään koko elämänsä zen-buddhalainen, mutta tämäkään ei saanut meitä pulittamaan 700 jenin pääsymaksua, vaan tyydyimme tiirailemaan portin takaa ja kuuntelemaan yksinäistä lintua männyssä.

photo_2019-03-01_16-36-04.jpg
Pihin valinta.
photo_2019-03-01_16-36-23.jpg
On kielletty on kielletty on kielletty.
photo_2019-03-01_16-36-36
Iltavalo oli kiva!

Semmoosta! Nyt menen pakastamaan loput abura-age-lirvut, koska muistin niiden menevän vanhaksi tänään. Viikonloppuna menen mahdollisesti keräämään sammalta mettästä, koska husband aikoo aloittaa sen kasvattamisen bonsain merkeissä. Palataan asiaan!

Tässä humppa viikonlopun kunniaksi:

Parallel Sign / LAMA from Makoto Nagahisa 長久允 on Vimeo.