Ei aina kotona

Yamagata monogatari zoku

Aika tarkalleen kahdeksan vuotta sitten sain suurlähetystöltä viestin, että minua suositellaan Japanin opetusministeriön stipendin saajaksi. Akateemisen perinteen mukaisesti olin valinnut kansallisten yliopistojen listalta hakukohteekseni Yamagatan yliopiston täysin summanmutikassa. Sitten Touhokussa järisi ja tuhojen keskellä hetkeen ei ollut varmuutta, kuinka meikämatamin stipendin kävisi. Lähdön peruminen ei kuitenkaan ollut itselleni missään vaiheessa vaihtoehto, ja niinpä puoli vuotta myöhemmin tupsahdin tsunamin autioittamaan Touhokuun vailla hajua siitä, minkälaista soppaa olin lusikkaani tilannut. Pienessä mielessäni en todellakaan arvannut, että summanmutikassa tekemäni valinnan kaupanpäällisenä tulisi japanilainen suku ja elo naapuriprefektuurissa Miyagissa vuonna 2019.

IMG_4297.jpg
Tämä oli ekoja ottamiani kuvia Yamagatassa vuonna 2011! Yamagatan kaupunki sijaitsee 200 metriä merenpinnan yläpuolella, ja vuoret tulee siellä siksi lähelle.

Viimeiseen kahdeksaan vuoteen on mahtunut niin monta käännettä, että ensimmäinen päivä Yamagatassa tuntuu otteelta jonkun toisen päiväkirjasta. Ja kuitenkin muistan sen hyvinkin kirkkaasti. Taifuunin jälkeinen ilma oli sumuinen ja nihkeä. Tukka liimautui päähän niin kuin kasa karvoja viemärissä. Katuvaloja oli vähän, ja illassa kuului kaikenlaista siritystä. Pimeän tultua kävelin lähimpään 7-eleveniin ja ostin sieltä pastasalaatin ja Aquariuksen vitamiinilitkun. Tunne oli kummallinen: ymmärsin kaiken puhutun ja kirjoitetun ympärilläni, mutta samalla tein kaiken ensimmäistä kertaa. Vähän niin kuin jos astuisi ensimmäistä kertaa bussiin opiskeltuaan ensin kolme vuotta bussinkuljettaksi.

Ehdin olla Yamagatassa kolme päivää, kun polulleni osui muuan meribiologian opiskelija. Nykyisin asun tämän henkilön kanssa riisipellon laidalla Tagajoun kaupungissa, jonka olemassaolosta en kahdeksan vuotta sitten ollut hädin tuskin kuullutkaan.

Mutta viime viikonloppuna palasimme hetkeksi Yamagataan.

Yamagatan vuoristo kuuluu maailman lumisimpaan asuttuun vyöhykkeeseen: puhutaan metreistä, ei senteistä. Viis vuotta sitten jäin Yamagataan saarroksiin ja melkein missasin lentoni, kun liikenne oli yli vuorokauden kestäneen pyryn ja lumivyöryjen takia poikki kaikkiin suuntiin. Tänne Tyynenmeren rannikolle ei tänä talvena saatu lunta sentin senttiä, mutta reissua varten sonnustauduin Suomen tammikuussa testattuihin vetimiin, koska vanhasta tottumuksesta oletin Yamagatassa odottavan hanget korkeat nietokset. Meiltä on Yamagataan 60 kilometriä, mutta vuoriston ja meren takia ilmastot poikkeavat toisistaan enemmän kuin välimatka antaa ymmärtää. Äimistys olikin suuri, kun perillä lumitilanne oli ihan yhtä olematon kuin kotona. Ihana inspiroiva ilmastonmuutos.

photo_2019-03-08_14-31-30.jpg
Perusajelua.

Kun kerran Yamagatassa oltiin, ensimmäinen missio oli pistäytyä popsimaan sobaa. Tämä tapahtui Yamagatan yliopistoa vastapäätä olevassa soba-kuppilassa. Fukushimalainen toverini joskus totesi, ettei Tokion soba ole sobaa nähnytkään, ja myönnettävä se on: kerran olen syönyt sobaa ravintolassa Tokiossa, ja Touhokun jälkeen se tuntui väärältä. Soba ja vuoristoilma ne vain kuuluvat yhteen. Raamattukin sen sanoo.

photo_2019-03-08_14-31-56.jpg
Soba degozaimasu.

Tilasin sobani kera umeboshin eli pikkelöidyn japaninaprikoosin. Husbandin valinta oli Yamagatan erikoisuus geso-ten eli tempuroidut kalmarin jalat. Japanissa ruokamatkailu tarjoaa jännitystä, koska historiallisista ja maantieteellisistä syistä täällä hyvin pienellekin alueelle mahtuu erilaisia ruokakulttuureja. Meiltä on Yamagataan se 60 kilometriä, mutta lähimarketin tofuhyllyn vieressä tynnyrissä haisevat hoyat eli meritupet (sea pineapple englanniksi) loistavat Yamagatassa poissaolollaan. Sen sijaan Yamagatassa saa gesoa grilliltä.

photo_2019-03-08_15-40-15
Yamagata daigaku.

Koska olimme in the neighbourhood, kipaisimme tien yli entistä opinahjoamme tarkastelemaan. Ala-asteeni paloi poroksi samana päivänä kun Michael Jackson kuoli, yläasteeni ja lukioni purettiin sädesienen takia. Yamagatan yliopisto onkin harvinainen yhä pystyssä oleva fyysinen muisto koulutiestäni. Paljon oli ehtinyt muuttua. Muun muassa se, että olemme nykyään kolmekymppisiä. Lolloti lol!

photo_2019-03-08_16-12-00.jpg
Lisää ajelua.

Memory lanelta matkasimme Yamaderaan, joka on nimensä mukaisesti temppeli vuorilla. Kävin paikalla viimeksi kesällä 2012. Talvi ei kuitenkaan ollut paras mahdollinen ajankohta uudelle visiitille: sesongin ulkopuolella puolet kylänraitista oli lappu luukulla, ja vaikka lunta ja jäätä ei ollut nimeksikään, sai temppelin tuhataskelmaisia kiviportaita liukastella välillä kieli keskellä suuta. Tuulikin oli jäätävä. Urheilukentän kokoisella parkkipaikalla oli parkissa yksi auto.

photo_2019-03-08_16-13-41.jpg
Kanrinin fuzai no toki wa kuruma no nambaa wo kaite ichinichi ikkai gohyaku en wo tounyuuguchi ni irete kudasaru you o-negai shimasu. Yamadera chuushajou kanri kumiai

Parkkipaikka oli muuten taas oiva muistutus siitä, että nyt ollaan keskellä japanilaista kyläkulttuuria. Ylläolevassa lapussa lukee seuraavasti: Tarkastajan ollessa poissa kirjoita autosi rekisterinumero paperille ja laita luukusta 500 jeniä/parkkipäivä. Tienposkessa myytiin opaslehtisiäkin samalla omantunnon periaatteella.

Parkkipaikalta kohti temppelin porttia reippaillessamme vastaan ei tullut ristin sielua. Kyseinen päivä sattui olemaan hinamatsuri eli kevään aloittava nukkejuhla. Yhtäkkiä vuorten siimeksestä ilmestyikin auto, joka ajoi ohitsemme huudattaen kovaäänisestä kansanlaulua Ureshii hinamatsuri (’iloinen nukkejuhla’). Siihen husband totesi shuusugu, liian surrealisista. (Toim. huom. Touhokun murteessa i muuttuu u:ksi, siispä sugi->sugu.)

Sisäänpääsy Yamaderan temppelialueelle maksaa 300 jeniä. Perille päästäkseen on kavuttava noin tuhat porrasta pöpelikön halki.

photo_2019-03-08_16-07-18.jpg
Ndewa Yamadera sa igu be!
photo_2019-03-08_16-07-31.jpg
Yamaderan kiisut.

Nyt laiskottaa sen verran, että rykäisen nämä loput kuvat tähän näin.

photo_2019-03-02_16-47-08.jpgphoto_2019-03-02_16-47-13.jpgphoto_2019-03-02_16-46-07.jpgphoto_2019-03-02_16-47-22.jpgphoto_2019-03-03_11-40-15.jpgphoto_2019-03-08_18-44-12photo_2019-03-08_18-44-36photo_2019-03-08_18-45-39.jpgphoto_2019-03-08_18-45-54.jpgphoto_2019-03-08_18-44-53.jpgphoto_2019-03-02_16-46-06

photo_2019-03-02_16-46-13

 

photo_2019-03-08_18-45-13
En tule koskaan ymmärtämään tätä paikallisten tapaa sonnustautua korkokenkiin sekä ojassa että allikossa.

 

 

Inspiroivissa blogeissa peräpukamaakin käsittelevät postaukset pitää kuvittaa vähintään kymmenellä jättikokoisella otoksella kirjoittajasta kyykkäämässä jugend-talon edessä. Siksi haluankin päättää tämän postauksen hovikuvaajani ottamilla inspiroivilla kuvilla minusta nakertamassa Hands Burgerin ranskanperunaa.

photo_2019-03-03_11-40-06.jpgphoto_2019-03-03_11-40-07.jpg

Inspiroivaa viikonloppua täältä ulkomaasta!

PS. Aion ostaa kameran tässä lähiaikoina, niin päästään näistä kännykkätuhruista.

Ei aina kotona, Yleinen

Pokemon-kouluttajan vaimo

Se on maaliskuu myös täällä ulkomaassa! Babbyna kirjoitin, esitin sekä tuotin laulun nimeltä Minä olen maaljiskuu. Tein myös kilpailevan kappaleen Minä olen kesä, koska minussa on monta puolta. Tässä jälkimmäisen sanat:

Minä olen kesä
Minä olen kesä
Minä olen ihminen
Ihminen on kesä
Hah ha ha ha hah hah hah hah haa!
Hmm hmmm hmmh!

Sitten kun joskus julkaisen omakustannetekeleen, jota myydään kolme kappaletta, minusta voidaan sanoa, että hän jo 2-vuotiaana horisi näitä juttujaan.

photo_2019-03-01_16-40-58.jpg
Koira ja tsubaki.

Posteljooni toi japanilaisen luottokorttini. Eksoottinen nimeni ei mahtunut korttiin, joten etunimeni on vain S ja piste. Tosin minua on täällä muutenkin alettu puhutella asiakaspalvelutilanteissa sukunimellä siirryttyäni ääkköstortusta kanji-kaakkuun. Japanilainen sukunimi on siitä kätevä, että voin läiskiä aviomieheni kanssa samalla allekirjoitusleimasimella, jota säilytämme eteisen kenkäkaapin päällä. Minun pitää vain vielä harjaantua tämän leimasimen käytössä, koska kerran viikossa on tilanne, että painan liian kovaa ja mustetyyny irtoaa ja lentää lattialle tai pahimmassa tapauksessa ulkokivetykselle ja sitten noukin sitä Amazon-kuljettajan kiireisen katseen alla ja oven sulkeuduttua käteni näyttää siltä kuin olisin viettänyt puolukassa viisi tuntia.

Posti toi myös kutsun kaupungin terveystarkastukseen täällä terveystarkastusten mekassa. Kirje ei tosin ollut osoitettu minulle henkilökohtaisesti vaan perheemme päälle alamaisineen. Tämä paikallinen perhesysteemi ei kuulu suosikkeihini, mutta järjestelmä tuskin tulee muuttumaan lähiaikoina vaikka siitä joka päivä purnaisin, joten henkisen hyvinvointini helpottamiseksi ajattelen seesteisiä asioita merkitessäni lappuun aviomieheni talouteni edustajaksi. Ja onhan se välillä ihan mukavaa, että aina ei tarvitse vaivautua olemaan yksilö kun voi olla perheeseen kuuluva löllykkä.

photo_2019-03-01_16-30-02.jpg
Bongasin junan. Mäen päällä on hautausmaa.

Armas perheeni pää on innokas pokemon-kouluttaja. Hällä on kaksi puhelinta, joissa kummassakin on pokemon. Aina iltaisin petissä hän kaivaa esiin molemmat puhelimet mitelläkseen itseään vastaan ja sitten tuskailee, kuinka smurffi-tili kippis9813 sai taas paremmat itemit. Meillä on tapana lähetellä toisillemme pokemon-lahjoja Sendaissa sijaitsevalta patsaalta, jonka nimi on Zaiokukan eli syyllisyydentunto.

Sunnuntaina oli pokemon event, jonka siivittäminä päädyttiin Tagajoun asemalta työkaverin eteisen kautta ex tempore -retkelle Matsushimaan. Luulin, että husband olisi jotenkin poikkeus kahden puhelimen taktiikallaan, mutta Tyynenmeren tuulien tuiverruksessa bongasin aika monta muutakin salarymania, joilla oli puhelin kädessä ja ipad kainalossa.

photo_2019-03-01_16-32-55.jpg
Lapaaseni tuli kuvaan.
photo_2019-03-01_16-33-44.jpg
Torii-portin takana näytti kukkivan varhainen japaninaprikoosi, mutta työmaa esti tarkistamisen.

Matsushimassa sijaitsee Touhokun tärkein zen-temppeli Zuigan-ji, joka on perustettu vuonna 828. Husband oli viikkoa aikaisemmin saanut tietää olleensa tietämättään koko elämänsä zen-buddhalainen, mutta tämäkään ei saanut meitä pulittamaan 700 jenin pääsymaksua, vaan tyydyimme tiirailemaan portin takaa ja kuuntelemaan yksinäistä lintua männyssä.

photo_2019-03-01_16-36-04.jpg
Pihin valinta.
photo_2019-03-01_16-36-23.jpg
On kielletty on kielletty on kielletty.
photo_2019-03-01_16-36-36
Iltavalo oli kiva!

Semmoosta! Nyt menen pakastamaan loput abura-age-lirvut, koska muistin niiden menevän vanhaksi tänään. Viikonloppuna menen mahdollisesti keräämään sammalta mettästä, koska husband aikoo aloittaa sen kasvattamisen bonsain merkeissä. Palataan asiaan!

Tässä humppa viikonlopun kunniaksi:

Parallel Sign / LAMA from Makoto Nagahisa 長久允 on Vimeo.

Ei aina kotona

Reborn Art Festival

Nyt on luvassa niin vanhaa juttua, että mammutit tömistelivät tannerta ja minulla oli vielä suomalainen sukunimi!

Kesällä 2017 Ishinomakissa Oshikan niemimaalla järjestettiin Reborn Art Festival, jonka tarkoitus oli tuoda nykytaidetta tsunamirannikolle ja luoda näin uusia muistoja hävityksen keskelle.

Tämä raportti on iänkaiken vanha, vaan ei hätää! Tänä vuonna festivaali järjestetään toistamiseen! Tapahtuma kestää elokuun alusta syyskuun loppuun, ja tänä vuonna teemana on inochi no tezawari eli elämän tuntu.  Taideteosten lisäksi kattaukseen kuuluu musisointia ja ruokaa. Me oltiin liikenteessä omalla autolla, mutta tarjolla on myös bussikuljetuksia näyttelypaikalta toiselle. Mikäs siinä on tairetta katsellessa kun meri kimaltaa ja kaskaat huutaa. Tervetuloa!

Festivaalin mainos tässä näin:

Muistan, että päivä oli läkähdyttävän kuuma ja valo häikäisi vaikka oli aurinkolasit päässä. Ishinomakin keskusta oli täyttynyt kojuista ja näin ensi kertaa turisteja kartat kourassa. 7-eleveniin saakka liikenteessä oli ruuhkaa, mutta niemimaalle päästyämme moottorie tie oli lähes tyhjä.

20170827_140557
Rannikon puut on kuolleet keloiksi suolavedestä.

Ensimmäinen tutkailemamme tekele oli installaatio, joka luurasi bunkkerissa maan alla. Lapussa luki, että teoksessa on kylmä ja kannattaa kiskoa takki päälle, mutta ei tullut pakattua mukaan moista kun hellettä oli ehkä 35 astetta. Bunkkeriin piti laskeutua maailman ahtainta käytävää, viima kävi luihin ja ytimiin, muovipressu rapisi ja itkukin melkein pääsi. Perillä pimeässä hohti laatikko, jonka sisään saattoi tihrustaa. Minulta meni tämän teoksen idea täysin ohi, mutta jos taiteen tehtävänä on herättää tunteita, niin siinä se ainakin onnistui, koska kammoan ahtaita paikkoja ja olin kauhusta kankea.

Traumojen luolasta siirryimme vähemmän epämiellyttävän taiteen pariin!

Tämä surrealistinen kasvimaa oli kiva. Siellä sai saapastella sadettajan ropistessa sateenvarjoon. Kasvimaan vieressä oli lakkautettu kyläkoulu, jonka luokat olivat muuntuneet näyttelytiloiksi. Oon itse käynyt ala-asteeni puisessa koulussa, jossa oli viis opettajaa ja yksi harmoni, joten omilla standardeillani tämäkin oli kyläkouluksi kuitenkin aika suuri. 😀

20170827_132741.jpg
Luokka.
20170827_133049.jpg
Muumi mainittu!
20170827_132734.jpg
Kokeshi on perinteinen touhokulainen nukke, joita on täällä kaikkialla. Husbandin mumpsan eteisessä on liioittelematta ainakin 40 kokeshia vastassa.
20170827_135712.jpg
Peurateoksia oli paljon, koska niemimaan nimi Oshika tarkoittaa urospeuraa.

Kyläkoululta jatkoimme matkaa halki rannikon. Välillä pysähdyttiin jaloittelemaan kalastuspaattien sekaan. Turismin tilasta kertonee se, että näköalatasanne oli niin viidakoitunut, ettei sieltä näkynyt kuin sininen taivas ja sudenkorentoparvi. Välillä ajatettiin väärään suuntaan, eikä vastaan tullut kuin yksi rekka. Kaikenlaisia todellisuuksia mahtuu tällekin saarelle.

20170827_141815
Fun fact: Japanissa jokaisen paatin nimessä on 丸 (maru).
20170827_142353
Osterit asuu noissa simpukankuorissa.
20170827_142838.jpg
Näköalatasanteella.
20170827_145010.jpg
Väärään suuntaan ajelua.
20170827_150546.jpg
Edelleen väärässä suunnassa.
20170827_150835.jpg
Oikeassa suunnassa.

Seuraava etappimme oli merenrantaan puunkappaleista rakennettu teos. Rantaan piti laskeutua vuoripolkua, joka oli kesän poikkeuksellisen runsaiden sateiden jäljiltä mutavellissä. En tietenkään ollut varautunut sopivalla kenkävalinnalla ja onnistuinkin telomaan jalkani johonkin varpuun ja vuodattamaan verta taiteen vuoksi.

20170827_151530.jpg
Autioitunut ravintola.
20170827_151831.jpg
Rapakkoa.
20170827_152425.jpg
Verenvuodatuksen vaatinut otos.
20170827_155537.jpg
Teos ylhäältä.
20170827_155243.jpg
Laskeutuminen aiheutti päänvaivaa.
20170827_153729.jpg
Teos.
20170827_153748.jpg
Tuntematon malli.
20170827_154317.jpg
Aaltoja.
20170827_154400.jpg
Lisää aaltoja.
20170827_154624.jpg
Aaltojen asukkeja.
20170827_160539.jpg
Villi lilja.

Aalloista jatkoimme haavanhoitoni kautta matkaa! Matkan varrella vastaan tuli peuratemppeli, josta kuului jännittävää pillimusiikkia. Uteliaisuuttamme hiivittiin lähemmäs, ja temppelin pihalta löytyikin taas taidetta. Teos oli rojusta ja peuran raadoista rakennettu planetaario, joka oli kaikessa groteskiudessaan ehkä lempparini.

20170827_162502.jpg
Planetaario sisältä.
20170827_162859.jpg
Planetaario ulkoa.

Ensimmäinen ajatukseni viritelmän nähdessäni oli, että se on kyhätty tsunamirojusta, jota ajelehti veden mukana valtavat määrät. Opas kuitenkin selvitti, että kaikki teoksessa käytetty roina on ihmisten Oshikan luontoon laittomasti jättämää roskaa: kanistereita, televisioita, kodinkoneita, yksi kokonainen vessanpönttökin.

Peurojen raadot olivat nekin peräisin lähimaastosta. Auringon paahteessa ne olivat kuivuneet lähinnä luuksi ja nahkaksi, mutta kuulemma vielä viikko sitten sateiden aikaan niistä oli tippunut mätiä klönttejä maahan. Teemana tässä tekeleessä olikin Oshikan lintukodon ristiriita: Peuratemppelistä näkyvällä saarella peuroja palvotaan pyhinä, eikä niitä saa tappaa; Parin sadan metrin päässä mantereen puolella hallitus sen sijaan maksaa jokaisesta kaadetusta peurasta palkkion. Metsästetyt peurat jätetään usein luontoon mätänemään. Mielenkiintoinen kommentti nykyihmisen arvojen sekamelskasta olikin mielestäni tämä! Jäin miettimään tekelettä pitkäksi aikaa, ja paluumatkalla vihreiden vuorten vilistessä ikkunassa jotenkin lannisti ajatus, että jossain siellä puiden siimeksessä ruostuu tynnyreitä tälläkin hetkellä.

Viimeinen etappi ei onneksi ollut yhtä masentava! Päivä oli jo pitkällä, mutta ehdittiin käydä vielä katsomassa Kusama Yayoin ulkoilmateos.

20170827_164247.jpg
Kusaman pilkut yhdestä suunnasta.
20170827_165026.jpg
Kusaman pilkut toisesta suunnasta.
20170827_164716.jpg
Häikäistynyt turistiselfie.
20170827_164834.jpg
Niemimaata.

Husbandin kalastushammasta alkoi kolottaa sen verran paljon, että oli pysähdyttävä ongelle lähimpään venesatamaan.

20170827_174824.jpg
Paatteja joka lähtöön.
20170827_175320.jpg
Aurinko laski, kalaa ei kuulunut.

Ongella vierähti kuitenkin niin monta tovia, että lopulta ei ennätetty ollenkaan festivaalin päänähtävyyteen, joka olisi ollut suuri valkoinen peuraveistos. Päivä painui mailleen, helle helletti, iltakaskas vaikeni ja sirkat aloittivat äänenavauksen.

20170827_180743.jpg
Rannikon hämärä on sininen.
20170827_180925.jpg
Ohi kiitävä maisema.

Semmoinen oli se festivaali! Tänä vuonna uusiksi!