Takaisin karanteeniin

Syksy tuli vaivihkaa. Riisi on puitu, kuu kirkastunut. Sudenkorentoparvet lentävät viimeisiä lentojaan, kaupassa on lootuksenjuuri tarjouksessa. Otan kaapista kevyttoppatakin, että tarkenen aamulla olohuoneessa. Vaikea kuvitella, että meillä oli vielä muutama postaus sitten 40 astetta ja ruokapöydässä joka päivä samat keitetyt okrat.

Miyagin koronatilanne on kehittynyt huonoon suuntaan. Virus leviää etenkin yöelämän seuralaisklubeilla eivätkä kaikki altistuneet hakeudu testeihin, koska eivät halua jäädä kiinni klubbailustaan.

Meriteollisuudessa jakso syksystä vuodenvaihteeseen on vuoden kriittisin. Jos tuotantoketju koronaepäilyn takia häiriintyy nyt, vaikuttaa se koko ensi vuoteen. Loppuvuosi meneekin lähinnä karanteenissa, en nimittäin todellakaan halua husbandin maineenmenetystä ja satojen tuhansien tappioita kontolleni.

Eipä sillä, että kesänkään aikana olisi tullut ympäriinsä reivailtua. Ensin oli liian sateista ja sitten liian kuuma. Maskin takia kesän hajutkin menivät sivu nenän. Kesäkuussa kävin parturissa ja syyskuussa elokuvan iltapäivänäytöksessä. Tänään olen kuivannut siitakesieniä ja tehnyt pikkelsiä kuin muumimamma konsanaan.

Näin unta, että maisterin tutkintoni mitätöitiin, koska en päässyt matkustusrajoitusten vuoksi Kauhavan yläasteelle suorittamaan koululiikunnan kertauskurssia. 2020-luvun cocktailissa yhdistyvät tanniiniset lapsuustraumat ja raikkaat pandemiakoettelemukset.

Huhtikuussa Japanin on määrä ottaa vastaan ensimmäiset turistit. Näillä näkymin silloinkin edellytettäisiin lähtömaassa 72 tunnin sisällä tehtyä koronatestiä, jonka tulokset lääkärin on merkittävä ministeriön viralliselle lomakkeelle.

Ihan läpihuutojuttu ei maahantulo ole siis vastaisuudessakaan, ellei koronatestaus ota puolessa vuodessa aimo harppausta nopeuksien ja saatavuuden suhteen. En usko, että ainakaan lähikuukausina koitan onneani.

Ehkä katselen rauhassa nämä rajoitukset ja karanteenit loppuun ja maailmanlaajuisen tilanteen helpotuttua lähden Suomeen vähän pidemmälle visiitille. Sitten voin palata Miyagiin uusin energioin virittelemään pandemian jälkeistä elämääni.

Siitäkin on muuten kulunut yhdeksän vuotta ja rapiat, kun kohtasin husbandin ensimmäistä kertaa virastolla. Kaikenlaista on ollut ja oleva ja japani kotikielenäkin tuo omat haasteensa, kun toisinaan se vaatii enemmän aivosoluja kuin omituisen muotoisella päälläni on antaa, mutta yleensä ihan ookoo käy tämä kommunikaatio, mistä osoituksena tämä puhelu viime viikolta:
– Halojaa.
– Toi ääni voi olla vain……………
– ……………………..
– ……………………..
– ……………………..
– Haluat green burgerin*.
– Pliis……………..

*Mosburgerin uusi vegaanihampurilainen, jossa on muun muassa konnyakua luomassa kimmoisaa tunnelmaa, kantsii koklata!