Kappale kauneinta Japania

Vanhusten kunnioittamisen päivänä kävimme Miyagin pohjoisimmassa kolkassa Kesennumassa laukussa Soukenbichaa ja sata ongenkohoa vaan.

Kävin Kesennumassa viimeksi viisi vuotta sitten elokuussa 2015. Silloin matka tuntui pitkältä ja vaivalloiselta. Nyt upouusi asfaltti ja tienvarsien pensasapilapilvet komeilivat kilpaa auringon kanssa ja 120 kilometriä taittui alle parissa tunnissa. (Autoiluun saa varata Japanissa muutenkin hieman enemmän aikaa kuin Suomessa, koska tieosuudet ovat usein todella vuoristoisia ja nopeusrajoitukset maltillisia.)

Googlen kuvahaku tarjoaa Kesennumalla tuloksiksi lähinnä hävitystä ja kauhistusta. Kesennuma kärsi yhdeksän vuoden takaisessa katastrofissa jättimäisiä menetyksiä. Kaksituhatta ihmistä kuoli. Tsunami vei mukanaan kaiken irti lähtevän laivoista lähtien. Kalastusaluksista vuotanut öljy syttyi tuleen ja kaupunki paloi neljä päivää. Meriteollisuus kattaa 85 prosenttia Kesennuman elinkeinoista, joten isku oli musertava. Kaupungin valmiiksi laskusuuntainen asukasluku on supistunut katastrofin jälkeen 18 prosenttia noin 60 000:een.

Siispä silimäni olivat purota päästäni, kun viiden vuoden jälkeen saavuin jälleen Kesennumaan. Mielikuvani Kesennumasta olivat jumittuneet vuoteen 2015, jolloin kaupassa ja ravintolassa käytiin kontissa ja siellä täällä repsotti hylättyjä taloja, joista saattoi puuttua katto tai puoli seinää. Muutos entiseen Reiwan vuonna kaksi oli ällistyttävä!

Tämä oli risteys Kesennumassa vuonna 2015:

Tämä on samainen maisema nyt:

Härregyyd! Äimistelimme äimistelemästä päästyämme. Poissa olivat kolmiseinäiset talot ja pölisevät sorakentät. Viisi vuotta sitten kävin wc-asioimassa neliömetrin bajamajassa, jonka tilalla oli nyt pramea puurakennus terasseineen.

Meri välkehti kuin ei olisi koskaan hyökynytkään ja ilmassa oli lomakylän meininkiä. Fenikslintu muumeissakaan ei tehnyt yhtä vaikuttavaa comebackia.

Kesennumassa kun olimme, suuntasimme ensitöiksemme paikallisen kalastusaluksen isännöimään ravintolaan. Jos Japanissa haluaa autenttisen merielämyksen, on syytä lähteä Tokiosta prefektuureihin!

Kansan mielikuvissa erityisesti Hokkaido, Ishikawa, Toyama, Aomori ja Miyagi ovat merenelävien maineessa. Hokkaidolaiset ovat myös eteviä myymään parhaita puoliaan, kun taas miyagilaiset ovat enemmän suomalaistyyppistä tämmöinen tästä nyt tuli -kansaa. Miyagilaista rapua myydään rapuprefektuurina tunnetun Hokkaidon matkakohteisiin, joissa turistit pulittavat siitä paremman hinnan, koska Hokkaidolla brändäys on osattu Miyagia paremmin. Tämä kesennumalainen kaisendon-ateria kalastusaluksen omasta saaliista maksoi noin kymmenen euroa.

Kaisendonin tankattuani Kesennuma-huuma otti minusta vallan.

Kaikki nämä vuodet minulla on ollut ristiriitainen suhtautuminen Kesennumaan, koska siellä on yksi husbandin työnantajan toimipisteistä eikä mahdollinen kolmen vuoden keikka Miyagin pohjoisrajalla katastrofin pieksemässä kalastajapitäjässä luotijunayhteyksien ulottumattomissa ole varsinaisesti houkutellut.

Tämä reissu tulikin tarpeeseen, sillä Kesennuman nykytilan nähtyäni olen löytänyt sisäisen rauhan eikä ajatus enää piinaa minua!

Päivä Kesennumassa oli mitä kirkkahin. Elefanttiheinät liehuivat pelloilla ja kuunkatselujuhlan asetelmissa, maalaistalojen portinpielissä kukkivat kosmokset. Kudzu-köynnökset levittäytyivät kuin kesän vihreät vuoret pienoiskoossa. Sellainen on japaniksi akibare, kaunis syyspäivä.

Keskustasta jatkoimme Ooshiman saarelle, joka sekin kuuluu Kesennumaan. Maanjäristyksen jälkeen saari jäi hetkeksi eristyksiin, kun lauttayhteys pääsaarelta katkesi. Nyt lautta on kuitenkin siirtynyt viettämään eläkepäiviään matkailukeskuksen huviveneenä, sillä viime vuonna avattiin liikenteelle komia silta, joka yhdistää Ooshiman pääsaareen. Sillan myötä saarelle voi jopa kävellä.

Sillalla huimasi.

Husband haaveili kalastavansa viereiseltä törmältä. Mielestäni vastarannan poukama piskuisine kalastusvajoineen näytti siltä, että Rölli voisi asua siellä. Meillä on kaikilla tapamme katsoa maailmaa. :——D Japania matkailijoille: Rölli ga kurashite isou, tuntuu siltä kuin Rölli asuisi täällä.

Päädyimme Kodanohaman rannalle. Meri on siellä kirkas ja aallot rauhallisia. Keskikesällä rannalla käy kuhina seurueiden saapuessa telttoineen, mutta helteiden taittumisen ja koronan vuoksi paikalla oli vain kourallinen kaltaisiamme ohikulkumatkalaisia.

Hengenpelastajat harjoittelivat hengenpelastamista, muutama lapsi loiskutteli aalloissa. Otin kengät pois ja lähdin kahlaamaan rantaveteen. Koskaan ennen en ole ollut Tyynessämeressä maski naamalla, kokemus kai sekin.

Vesi oli vuodenaikaan nähden liian lämmintä. Lohet eivät pääse tänä syksynä palaamaan synnyinkotiinsa Miyagiin, koska tavitsevat suunnistaakseen 16-asteista vettä. Syyskuun lopulla Miyagin meriveden lämpötila oli yhä häkellyttävät 26 astetta. Japanin merivedet lämpenevät tällä hetkellä maapallon keskivauhtia nopeammin ja tilanne on monimuotoisuuden osalta hälyttävä. Yhden lämpöasteen muutos meressä vastaa useaa lämpöastetta maalla.

Pari oniisania kalasteli kauempana rannassa. Husband halusi lyöttäytyä joukkoon, joten iskin retkituolin hiekkaan ja otin kirjan kourahan. Välillä kävin etsimässä simpukankuoria tai seisoskelemassa aalloissa. Long walks on the beach on täällä todellisuudessa vähemmän romanttinen elämys kuin kuvitelmissa, sillä aallot huuhtovat rantahiekan uumenista jatkuvalla syötöllä pieniä äyriäisiä, jotka nipistelevät jalkoja kuin hyttysenpistot.

Husband sai saalikseen pari levän riekaletta. Joku pyydysti kalliolta rapuja verkolla. Hetken aallonmurtajan takana häivähti sateenkaari. Illan hämärtyessä tuli äkkiviileää. Mummo tuijotteli sinertyvää horisonttia kädet selän takana, husband pakkasi onget jonkun säikäytettyä kalat vesiskootterilla.

Auringon laskiessa jatkoimme päämäärätöntä ajelua saarella ja päädyimme eteläkärkeen Tatsumaizakiin. Kuten aina Touhokun illassa, paikalla ei ollut lisäksemme ristin sielua.

Säkkipimeyteen oli aikaa enää muutama hetki, mutta lähdimme silti kapuamaan polkua ääntä kohti. Sanrikun rannikko Miyagista Aomoriin on jylhää ja kallioista. Kun Tyyni valtameri iskeytyy kiviin, on pauhu korviahuumaava. Meren jyly on japaniksi shiosai.

Tanukin pentu kahisutteli elefanttiheiniä. Tuuli oli kesän jäljiltä yhä suolaisen kostea. Ensimmäistä kertaa kuukausiin minulla ei ollut ollenkaan maskia edes laukussa tai leuan alla. Kuun sirppi ja auringon viimeiset säteet olivat hetken taivaalla yhtä aikaa eikä merta erottanut kunnolla taivaan kannesta. Katsoin horisonttiin. Jossain tuhansien kilometrien päässä siintää Pohjois-Amerikan manner.

Japanilla on uusi pääministeri, joka haluaa tulevaisuudessa tuplata kansainvälisten matkailijoiden määrän koronaa edeltäneestä ajasta. En tiedä, miten tämä on tarkoitus toteuttaa, kun Kioton nähtävyydet ratkeilevat jo ennestään liitoksistaan, mutta ehkä joku turisti likenisi vihdoin tänne Touhokuunkin, jossa ei koskaan käy ketään.

Toisaalta Touhokun suuri viehätys piilee siinä, ettei näitä maisemia ole osattu valjastaa massaturismin nappuloiksi. Kaikki on kotikutoista eikä valokuvasta tarvitse rajata tuntemattoman päälakea, koska sitä ei ole.

Oli niin tai näin, enää en odota viittä vuotta ennen kuin seuraavan kerran palaan Kesennumaan!

Lopuksi Touhokun uusin matkailumainos: