Sadekauteen

Yahhoo! Sadekausi alkoi ja ilman hikisyys on sen mukainen. Lepakot risteilevät illansinessä. Husband urakoi Prison Breakia kaksinkertaisella nopeudella, koska pystyy näin kiireisenä salarymanina katsomaan jaksot lyhyemmässä ajassa.

Viime kesänä sinisenä kukkinut hortensiani teki uuden tulemisen vaaleanpunaisena. En tiedä, miksi väri vaihtui, vaikka olen mielestäni tehnyt kaiken samalla tavalla, mutta tässä taloudessa kukin saa kukkia omanlaisenaan. Ajisai ga naritai iro ga ii, hortensian valitsema väri on hyvä.

Vuodenajat vaihtuvat, maski pysyy naamassa ja maahanmuuttajat jumissa rajan kummallakin puolen. Seuravaksi Japani suunnittelee avaavansa turismia varten alueellisen kuplan, johon kuuluisivat muun muassa Vietnam ja Thaimaa. Taustalla lienee myös teollisuuden ja maatalouden paine saada kaakkoisaasialainen työvoima takaisin sorvin ääreen.

Suomen osa Japanin kansantaloudessa on sen verran pieni, että saan varmaan odottaa vielä jokusen tovin, ennen kuin pääsen kotoani kotimaahani. Onhan tämä kaikin puolin epäkäytännöllistä olla yhtäkkiä turistin asemassa kodissaan maassa, jossa on verovelvollinen. En toki olisi ensimmäiseen lentokoneeseen lastautumassa, vaikka sellainen mahdollisuus suotaisiin, mutta kyse on periaatteista. Millaisen viestin Japani haluaa yhteiskuntansa ulkomaalaisille jäsenille lähettää?

Kummastuttaa, että Japani on ainoana G7-maana päättänyt lähteä tälle tielle, kun sillä on muutenkin vaikeuksia kilpailla muiden Aasian maiden kanssa siitä koulutetusta kansainvälisestä työvoimasta, jota hallituskin tänne puheissaan halajaa. Viime vuosina Japani ei ole vetovoimaisuuslistojen kärjessä komeillut, eikä tämä keissi sitä vetovoimaa ainakaan lisää.

 

Kuukausien kotona kykkimisen jälkeen uskaltauduin viimein Sendaihin kynimään karanteenimullettini! Sendai-ekskursiot jäävät kuitenkin jatkossakin osaltani vähäisiksi, sillä maski naamalla ulkoileminen on tässä ilmastossa varsin uuvuttavaa. Sosiaalinen etäisyys ei sekään ole japanilaisessa ruuhkajunassa ihan yhtä helposti saavutettavissa kuin Helsingin tyhjyyttään kolisevassa metrossa.

Kaikin puolin olisin kyllä jo valmis siirtymään uusiin bisneksiin ja maailmanaikaan! Olympialaisista sentään tuli kirjelmä. Niitä odotellessani olen viihdyttänyt itseäni thain kielen parissa. Joka on muuten metka ja kiva kieli! Toonit tuottavat kyllä päänvaivaa, mutta suhtaudun niihin kuin olisin taas musiikkiopiston säveltapailun tunneilla: mitään en koskaan mistään tajunnut, kun piti tunnistaa sointuja tai kirjoittaa nuoteiksi opettajan pianonpimputusta, mutta jotenkin vastaukseni olivat silti oikein.

Toonien kanssa painiessani olen oppinut muun muassa, että thaimaalaiset ovat hauskoja veikkosia! (Toim. huom. Myös japanilaiset ovat hauskoja veikkosia ja koenkin aina pienen tuskan syömmessäin kun törmään kuvaukseen aina niin vakavat japanilaiset.) Onkin sääli, että Suomessa katse on niin tiiviisti Euroopassa, että aasialaiset kielet jäävät kuriositeetiksi, jonka suurin ansio on potentiaalinen hyöty Suomen viennille. Samat toisiaan muistuttavat eurooppalaiset kielet pyörivät kaikissa lempparilistauksissa, vaikka Aasiasta ja Afrikasta löytyisi yllin kyllin jännittäviä vaihtoehtoja!

Muita uutisia. Husband osti uuden auton. Ensi viikolla viranomainen tulee kauppojen vahvistamiseksi tarkistamaan, että meillä on varmasti hallussamme laillinen parkkipaikka. Olen aika varma, että Suomessa tämäkin asia hoituisi yksinkertaisemmin ja ilman ensimmäistäkään virastoreissua, mutta olen sinut asian kanssa. Ei auta suomalaisen yhteiskunnan muistelu kun japanilaisviranomainen on jo parkkipaikalla, vai miten se meni.

Nyt menen kokkaamaan aterian, mikä tulee olemaan pieni koettelemus, sillä meillä on jo ennen kaasuhellan loimotusta sisällä 28 lämpöastetta! Tässä thaimaalainen humppa sinne jonnekin:

 

 

 

Ja japanilainen kesähumppa vuosimallia 2019:

 

 

Kono mama toki ga tomareba ii noni (kunpa aika pysähtyisi tähän) on vuonna 2020 aika cannot relate luritus, mutta näillä mennähän!