Maa järisi taas. Vielä vähän yli sata vuotta sitten Japanissa uskottiin, että maanjäristykset aiheuttaa merenpohjassa asuva jättiläismonni. Muutama päivä sitten husband tähyili taivaalle ja huomasi siellä mielestään jishingumon, maanjäristystä enteilevän matalan pilvivanan muutoin tyhjällä taivaalla. Mitään tieteellistä näyttöä ei tietenkään ole, että mannerlaattojen liikkeitä voisi taivaista ennustaa, mutta esi-isien uskomus elää yhä.
Huomaan joskus itsekin tähyileväni taivaan merkkejä sillä silmällä. Vuosikymmen japanilaisessa seurassa on tehnyt tehtävänsä. Minulla on joka vuosi uusi onnenkapine kukkarossa. Kun halusin läpäistä japanin tasokokeen viimeisen tason ja päästä Tokion yliopistoon, ripustin pöytälamppuun amuletin, jossa luki 合格, kokeen läpäisy/sisäänpääsy. Sujautinpa samaisen amuletin veljenikin reppuun tämän mennessä pääsykokeeseen. Jokaisella kerralla temppu toimi!
Kun tämä korona joskus loppuu, suuntaan husbandin kanssa temppeliin puhdistautumaan tästä epäonnesta ja ostan uudet amuletit uuden alun kunniaksi. En varsinaisesti usko näihin taikakaluihin, mutta minut on vallannut varsin japanilainen suhtautumistapa: atte son nashi, ei niistä haittaakaan ole. Joskus japanin kurssilla kanssaopiskelija kysyi opettajalta, mitä agnostikko on japaniksi. Sanan selityksen kuultuaan opettajan vastaus oli: nihonjin, japanilainen.
Husband kävi työmatkalla naapuriprefektuurissa Iwatessa. Virallisissa tilastoissa Iwate on loistanut valkoisena läikkänä kartalla: siellä ei ole todettu koko keväänä yhtäkään koronatartuntaa. Itse tosin suhtaudun tähän pyöreään nollaan pienellä varauksella, sillä varsinkin epidemian alkuaikoina testaaminen oli todella vähäistä.
Iwatessa husband sai tuta koronastigmat nahoissaan. Viiden tunnin ajomatkan jälkeen oli vaikea löytää murua rinnan alle, sillä järjestään joka ravintolan pihalla oli kyltti, jossa kieltäydyttiin vastaanottamasta asiakkaita, mikäli autossa ei ole iwatelaisia rekisterikilpiä. Hotellillakin kehotettiin jättämään auto syrjään, sillä viime aikoina ulkopaikkakuntalaisiin on kohdistunut ilkivaltaa kuten auton naarmuttamista. Sosiaalinen etäisyyskin loisti poissaolollaan ja iwatelaiset olivat luopuneet maskeistaan, niin että ulkopaikkakuntalainen pandemialookissaan sai osakseen epäluuloista pälyilyä.
Husband luikkikin kampelat takakontissa Iwatesta takaisin turmeltuneeseen Miyagiin kuin rasvattu salama.
Ajattelen, että omaan erinomaisuuteen tuudittautuminen ei auta pandemiassa ketään. Iwaten meininkikin kuulosti sellaiselta, että eihän siellä uskalla edes mennä testeihin sosiaalisen paineen vuoksi. Kukapa haluaisi olla se, joka rikkoo nollaputken.
Japanilainen yhteiskunta osaa pahimmillaan olla hyvinkin tyly. Iwaten kyltit toivat mieleen, kuinka taannoin fukushimalaisia autoilijoita ei haluttu rajojen yli, koska heitä pidettiin saastuneina. Koronan aikana monet ovat saaneet osakseen kohtuutontakin hyökytystä somessa ja puskaradioissa. Henkilöitä on häiritty ja heidän henkilöllisyyksiään vuodettu. Samalla monet ovat yhtä lailla kantaneet huolta, että koronasheimaus vain nostaa kynnystä hakeutua testeihin tai puhua totta liikkeistään.
Entisaikoina Japanissa oli kurinpitotoimena käytössä murahachibu, kirjaimellisesti kahdeksasosa kylästä. Sosiaalisia normeja rikkonut suljettiin kyläyhteisön toiminnasta niin, että henkilölle sallittiin vain tulipalon sammutus ja hautajaiset. Elinpiirin ulkopuolelle jäi kahdeksasosa kylästä: aikuistumisseremoniat, häät, synnytykset, sairaanhoito, talonrakennusapu, tulvavahinkojen korjaukset, buddhalaiset muistoseremoniat sekä matkat.
Nykyisin tapa on toki lainvastainen, mutta käytännössä sitä esiintyy yhä. Ihan viime vuosinakin on ollut joitakin niin sanottuja murahachibu-oikeudenkäyntejä. Näistä kuuluisimpia lienee Niigatan tapaus, jossa joukko kyläläisiä kieltäytyi osallistumasta kalastustapahtuman järjestelyihin, koska halusivat viettää kesälomansa omassa rauhassaan. Kylätoimikunnan silmäätekevät närkästyivät tästä niin, että lakkauttivat jätehuollon niskuroitsijoilta. Asiaa päädyttiin selvittelemään oikeuteen, joka tuomitsi kylän johtajat kymmenien tuhansien eurojen korvauksiin.
Minun on aina ollut hieman vaikea ymmärtää, kun sanotaan, että erilaisuus ja outous pelottaa, koska itse olen ollut lapsosesta asti tällainen utelias Ulla Taalasmaa, jolla on ollut palo lakeuden päässä häämöttäviin maisemiin. ::::D En tiedä, millainen maailma pandemian jälkeen aukeaa. Toivottavasti ei ainakaan sellainen, jossa kyräilemme toisiamme sen perusteella, millä sijalla olimme koronatilastoissa.
Lopuksi uusi banger asuinmaastani:
suomi-japani-siiri 