Sinne sinkoutuivat kirsikankukat taivahan tuuliin! En tosin ole moneen päivään käynyt tilannetta katsomassa, mutta tänään Miyagiin on annettu varoitus rankkasateesta, korkeista aalloista, tulvista, maanvyöryistä ja tornadoista, joiden uskoisi ravistelevan loputkin oksat puiksi paljaiksi.
Tornadoja ei olekaan ennen esiintynyt Miyagin korkeudella, mutta muutaman kuukauden vuoden 2020 tarjontaan tutustuneena tämäkään käänne ei enää yllätä. Tottahan toki lauantai-illan rattona on pandemia ja tornado, sanoohan sen jo järkikin.
Koko Japaniin on vihdoin julistettu poikkeustila joka niemeen, notkohon, saarelmaan. Tai niin kuin täällä sanotaan: tsutsu uraura, joka satamaan ja poukamaan.
Social distancing on ottanut täällä tulta alleen nihkeästi. Kauhunsekaisin tuntein olen seurannut erakon torpastani raportteja kanssaeläjistä, jotka yhä vain ovat ryystäneet sumppia puiston penkillä. On esitetty toiveita, että ruokaostoksillekaan ei mentäisi koko huushollin voimin, mutta edelleen lähimarketissani on saanut jonottaa erinäisten kokoonpanojen seassa.
Toukokuun alussa alkaa vuoden pisin yhtäjaksoinen loma valtakunnassa, ja tämän poikkeustilajulistuksen toivotaan hillitsevän ihmisten haluja poistua asuinprefektuurinsa rajojen ulkopuolelle. Nyt ei todellakaan ole otollinen aika lähteä kaupungeista: täällä vuorten toisella puolella piisaa 90-vuotiaita mummoja, joiden päivien ei soisi päättyvän tähän. Pääministerikin on vedonnut, että kukaan ei matkustaisi yhtään minnekään.
Poikkeustilan palanpainikkeeksi on luvassa sadantuhannen jenin eli noin yhdeksänsadan euron raha-avustus per nuppi. Avustuksen suuruudesta ja kohderyhmästä on käyty vääntöä hallituksen sisällä, mutta lopulta pääministeripuolueen hallituskumppani uhkasi lopettavansa vuosikymmenien yhteistyön, mikä olisi käynyt pääministerille kalliiksi, koska ilman hallituskumppanin tukea puolue ei saa läpi ajamaansa muutosta perustuslain pasifismiartiklaan.
Ihan tällaista kevättä en uumoillut itselleni enkä muille! Kaikkia se jumala mulle näyttääki, sanoi puukäsityön opettaja Kauhavalla.
Kesästäkin tulee kummallinen. Ei tule ilotulituksia eikä matsuria, ei izakayasta kantautuvaa hälinää hikisessä illassa. Suomi-matkan toteutumisen suhteenkin olen jo haudannut toiveeni.
Itse asiassa on epäselvää, pääseekö täältä mihinkään koko vuonna tai tulevaisuudessakaan. Olen hieman yrittänyt rajata, millaisia tulevaisuusanalyyseja luen, koska kerran maailmantuskaan vajottuani minun on vaikea sieltä jälleen pinnalle pulpahtaa, mutta tänään lipsahdin lukemaan jotain juttua, jossa povattiin suunnilleen lentoliikenteen kaatumista ja matkailun loppua. Toivoa sopii, että nämä uhkakuvat jäävät toteutumatta. Hieman on pitkä välimatka täältä vadelmaveneellä soudettavaksi.
Vaan yritys on silti kova keskittyä pieniin iloihin! Koska emme tällä hetkellä pääse mihinkään, latasimme husbandin kanssa molemmat pelin Tabikaeru (matkasammakko, tosin kaeru on sekä sammakko että palata kotiin), jossa pitää pakata sammakon laukku ja odottaa, kun sammakko käy matkoilla. Katselen itselleni netistä jinbeitä eli yukata-kankaasta valmistettua shortsiasua, jotta voin päästä kesäfestivaalitunnelmaan kotikaranteenin jatkuessa.
Katsoin joskus dokumentin The Tsunami and the Cherry Blossom kirsikankukkakeväästä tsunamin jälkeisessä Touhokussa.
Dokumentissa mies virkkoi Touhokun murteella: shokubuzu mo sou ganbatterun dagara wareware ningen mo ganbannega igenee na to, kasvitkin sinnittelevät, joten meidän ihmistenkin pitää sinnitellä. Täällä Touhokussa on tapahtunut käsittämättömiä, mutta kukat eivät ole lakanneet kukkimasta. Sitä lähihistoriaa peilatessa tuntuu, että tästäkin voi maailma selvitä. Tulevaisuus on epävarma, mutta tuolla ne sakura-puut ovat yhä, odottavat seuraavaa kevättä.
suomi-japani-siiri 