Kielletyt kukat

Leudon talven vuoksi Miyagiin povataan varhaisinta kirsikkapuiden kukintaa koskaan. Tokiossa kaupungin puistoja on aidattu estein, ja viranomaiset vetoavat, että muuallakin Japanissa pidättäydyttäisiin tänä keväänä kukkien katselusta. Sakura mo kanashindeimasu, kirsikankukatkin surevat, virkkoi entisen opiskelukaupunkini Meguron johtaja Tokiossa.

Kävi kuten ounastelin: Japanin koronatilanne on käynyt pykälän tukalammaksi. Pääkaupunkiseutulaisia on pyydetty välttämään ulkona liikkumista tänä viikonloppuna, ja juuri äsken pääministeri kehotti varautumaan pitkään taisteluun. Ylläri ei myöskään ole, että näin kävi heti olympialaisten siirtämisen jälkeen. ::::D Toisinaan kulissit pysyvät yllä kuin Bucketin residenssinssä konsanaan.

Tästä piti tulla iloisten asioiden huhtikuu: husband etenee urallaan, appiukkoni jää eläkkeelle, kälyni babby saapuu maailmaan. Ja tässäpä sommittelenkin räkäpaperia käytettyyn maskiin kauppareissua varten ja katselen uutisista, kuinka kaikkialla on vaikeaa. Hanamikin on peruttu.

Kaipa se on kuitenkin keskityttävä niihin iloisiin asioihin!

En ole käynyt Sendaissa sitten helmikuun alun risteilijäepisodin, mutta täällä riisipellon laidalla riittää lääniä talsittavaksi kunhan en joudu täysin kotikaranteeniin. Kotonakaan en ole täysin maailmasta eristyksissä kiitos vuosikausia jatkuneen fandom-harrastuksen. 😀

Hanami on peruttu, mutta vuorilla kukkivat villisakurat vilisevät silloinkin auton ikkunassa – eikä lempivuodenaikani lopulta edes ole kirsikankukkakausi vaan toukokuu, jolloin sorsapesueet uiskentelevat riisintaimien lomassa. Sorsaperhe kaislikossa. <3_______<3

Erinäiset asiat, jotka ovat vuosien saatossa aiheuttaneet ahdistusta ja hammastenkiristystä, ovat vihdoin ratkenneet tai ratkeamassa parhain päin kertarykäisyllä: päällimmäisenä niistä vuosikausien ylityökierre ja kälyni ja lankoni muutto kaukaa Kiotosta anoppilaan, minkä ansiosta olemme viimeinkin vapaat vanhimman pojan velvollisuuksien viitasta, niin että enää ei tarvitse lähteä siitä oletuksesta, että olemme täällä kahdenkymmenen vuoden päästä järjestämässä buddhalaisia menoja. En tiedä, miten paljon näistä asioista on lupa iloita keskellä maailmanlaajuista kriisiä, mutta vaikerointinikaan ei ole maailmaa paremmaksi muuttanut.

Toivon, että valoisammat ajat koittavat pian. Ikkoku mo hayaku, edes kellonlyömää nopeammin, niin kuin täällä sanotaan. Kun se hetki koittaa, kirmaamme ulos ja otamme kurssin kohti armaan asuinsaaren matkateitä: onseniin, matsuriin, vesiputouksille, ihan minne vaan. Paljon on tässäkin maassa harmituksen aiheita, mutta silti en halua täältä pois.

Pysytään kotona!