Kevään väri

Katselen uutisia. 50 000 ihmistä on käynyt luuraamassa Sendain asemalla loimuavaa olympiatulta. Tokiossa ihmiset parveilevat kirsikankukkien alla. Japanilaiset viljelevät usein sanontaa choushi ni noru na, älä tuudittaudu hyvään fiilikseen. Tuntuu, että liian moni on viime aikoina antautunut choushin vietäväksi. Virallisten lukujen mukaan Miyagissa on tällä hetkellä nolla aktiivista koronatapausta, mutta nollasta Italiassakin lähdettiin. Touhokun ulkopuolella klustereiden määrä on kasvussa.

En kyllä täysin usko virallisia lukuja muutenkaan. Vainajille ei Japanissa yleensä tehdä ruumiinavausta, joten virallinen kuolleisuusluku ei täällä kerro välttämättä koko kuvaa. Aben hallitukseen luotan kuin suomalaiseen juhannussäähän. Nyt Abe sentään näyttää napanneen hard to swallow -pillerinsä ja harkitsee olympialaisten siirtämistä. Suurin osa kansasta on siirtämisen kannalla.

Suomen uutisiakin olen seuraillut, ja näyttääpä sielläkin moni surffailevan choushin harjalla. Välillä joidenkin ihmisten reaktioita katsoessa tuntuu, että suhteellisuudentaju on kadonnut; ikään kuin meidät kaikki olisi määrätty elämään vilijonkkina ilman mitään huvituksia koko maailman tappiin asti. Toissakesä oli Suomessakin kuuma ja hikinen. Muiden heiluessa kylillä makasin soffalla katsomassa animea, koska en päässyt jalkaleikkauksen jälkeen liikkumaan. Siinähän se kesä meni keppien varassa. Se oli lopulta lyhyt aika. Tuli toinen kesä, joka sekin meni jo.

Niin että pysytään nyt vaan poissa hiihtokeskuksista ja hulinoista tämä yksi lyhyt kevät! Jotkut joutuvat ilman koronaakin viettämään pitkiä aikoja neljän seinän sisällä. Kun kersana jouduin muutamaan otteeseen asumaan sairaalaan vuodeosastolla, ulos ei päässyt ja viihtenä oli Mies ja alaston ase -videokokoelma. Kotia soitin puhelinkortilla. Nyt on wifit ja apit eikä tarvitse edes videonauhaa alkuun kelata.

Maailman tila, ihmisten terveys ja toimeentulo huolettavat, mutta oma tilanteeni on muumimukiin menevä. Ihmisjoukkojen vältteleminen on landella helppoa. Kaapissa on ruokaa, naapureiden pihoilla aprikoosin kukkia. Päivät käyvät lämpimämmäksi, jo lähtee vaiva ja kolotus! Hyppynarunkin voi taas kaivaa esiin ja mennä tuohon keskelle pihaa koko tienoon pällisteltäväksi. Silimissä kutisevat sugi-puiden siitepölyrykäisyt, mutta tällä kertaa olen muistanut tuoda omat allergialääkkeet Suomesta. Mahdollinen karanteenikaan ei kauhistuta. Mikäs meillä on kotona kahdestaan, vaikka toki toivon, että tilanne ei äityisi niin pahaksi. Asuntolan kopperossakin pärjättiin, vaikka olin siellä luvatta ja jouduin kampeutumaan ikkunasta. 😀 Enemmän olen huolissani niistä, jotka joutuvat olemaan karanteenissa yksinäisyydessä tai vaikka väkivaltaisen puolison kanssa.

Alkaa näyttää siltä, että juhannussuunnitelmani Suomen suvessa eivät tänä vuonna toteudu. Tällä viikolla lennetään viimeiset lennot Tokiosta Suomeen, seuraavan kerran sitten joskus koronan jälkeisessä maailmassa. Olo on vähän niin kuin ennen vanhaan Pleikkari ykkösen aikoina, kun ison boss battlen jälkeen piti vaihtaa pelissä levyä. Ruutu oli hetken musta eikä ollut hajuakaan, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Uutisista olen lukenut suomalaisista, jotka ovat jumissa kuka missäkin maassa. Tällaisina kummallisina aikoina huomaa kotiutuneensa. Ei tarvitse kiiruhtaa lennoille. Viisumiakaan ei tarvitse hetkeen uusia, kun viime keväänä lykästi, jihuu! En tarvitse englantia puhuvaa lääkäriä. Suomen hallituksen kehotus palata kotimaahan ei koske minua enää. Laskeva aurinko paistaa silmiin. Kävellään husbandin kanssa riisipellon laitaa ja mietitään, mitä puita istutettaisiin seuraavaan kotiin. Minne mentäisiin tänä kesänä katsomaan tulikärpäsiä. Ensimmäinen kesä koronan maailmassa. Yhdeksäs kesä Japanissa.