Japanissa on aina värejä. Tuulessa kieppuu lumihiutaleita ja kamelian terälehtiä. Orvokkini vetelevät viimeisiään, mutta kuukauden päästä kevät visertää aprikoosipuissa.
Tänään talo huojui. Menin pöydän alle. Shindo neljä, viisi ja puoli magnitudia. Se oli pisin ja voimakkain järistys puoleen vuoteen. On arvioitu, että Miyagin rannikolla sattuu seuraavan 30 vuoden aikana yli seitsemän magnitudin maanjäristys 90 prosentin todennäköisyydellä. Asia ei ole päivittäin mielessä, koska ihmismieli suojelee itseään, mutta pöydän alla heiluvaa lattiaa katsellessa aina toivoo, että tämä ei olisi se kerta.
Turistikohteissa on hiljaista, kun kiinalaisten ryhmämatkat peruuntuivat koronaviruksen takia. Hallitus kielsi juuri maahantulon ulkomaan kansalaisilta, jotka ovat oleskelleet Hubein tai Zhejiangin maakunnissa. Nähtäväksi jää, miten epidemia vaikuttaa olympialaisiin ja omaan osaani niissä.
Juhlittavaa kuitenkin riittää! Vähän aikaa sitten vietettiin setsubunia, jolloin talven oni-paholaiset ajetaan pois niin että kevät voi alkaa. Muualla maassa onia heitellään kuivatuilla soijapavuilla, Touhokussa maapähkinöillä. Husband oli repiä pelihousunsa kun sanoin, että maapähkinöiden heittely ei ole maanlaajuinen tapa, sillä hänen mielestään papujen heittelyssä ei ole mitään järkeä. Sonna bakana! Nehän pitää putsatakin ja kaikkea! Opetin husbandille lauseen don’t shoot the messenger, minkä jälkeen siirryimme eteiseen viskomaan maapähkinöitä.
Setsubunin jälkeen tulivat pari lumipyryä ja viiden asteen pakkaset, jotka täällä Tyynenmeren puuskissa ovat aina pieni koettelemus. Kotona oli muutamana päivänä seitsemän astetta, joten tein töitä toppatakissa. Atopianikin kömpi esiin ja kuontalo sojotti sähköisenä kaikkiin ilmansuuntiin niin kuin kotimaassa konsanaan, mutta säätiedotuksen perusteella päiväpakkaset näyttäisivät olevan tälle talvea kärsitty. Tokiossa hätyytellään jo kahtakymppiä, täällä vuorten takana samoihin lukemiin päästään vasta paljon myöhemmin.
Elävissä kuvissakin olen käynyt peräti kolmesti kuukauden sisään. Katsastimma Parasiten. Kaikki ohjaajan aikaisemmatkin elokuvat olen katsonut, eipä siihen lisättävää! Korean oppikirjanikin voisin välillä avata, jospa osaisin sitäkin kieltä viimeistään 50-vuotiaana.
Parasiten jälkeen kävin katsomassa japanilaisen elokuvan His. Elokuvan traileri ei supervakuuttanut, mutta halusin käydä kantamassa jenini kekoon tärkeän aiheen vuoksi. Elokuva kertoo uraäidin ja koti-isän ja isän miesystävän huoltajuuskiistasta. Japanin laki ei tunnusta sen enempää yhteishuoltajuutta kuin samaa sukupuolta olevien avioliittoakaan. Avioeron myötä lapsen juridinen suhde toiseen vanhempaan katkeaa, ja yksinhuoltajat ovat täällä ahtaalla.
Tasa-arvoisen avioliittolain tiimoilta aktivistit haastoivat valtion oikeuteen vuosi sitten. Japanissa oikeuteen ei lähdetä kovin herkästi, koska jutun voittaja joutuu silti maksamaan omat oikeudenkäyntikulunsa. Tämä nyt käynnissä oleva oikeusjuttu on mahdollistettu joukkorahoituksella. Viime kesänä Japanin asianajajaliitto antoi parlamentille julkilausuman, jonka mukaan nykyinen avioliittolainsäädäntö on perustuslain vastainen ja rikkoo ihmisoikeuksia. Ovi on siis yhä kiinni, mutta raoista pilkahtelee valoa.
Mutta niin se elokuva! Sepäs ylittikin kaikki odotukseni ja oli kaikin puolin mainio! Oho! Erityisesti minua ilahdutti elokuvan lempeä lopetus, tragedioita ja ahdistusta on maailmassa ihan ilmaiseksi.
Ainoa miinus vieressäni istuneista kahdesta vaihtarista, jotka eivät kyenneet istumaan hiljaa edes lopputeksteihin saakka. Suomessa olen usein raivon partaalla, kun puoli penkkiriviä yrittää survoutua pois katsomosta heti viimeisen repliikin jälkeen, kun itse haluan katsoa elokuvan rauhassa loppuun. :::D Joku sen laulun on niihin lopputeksteihinkin ihan ajatuksella valinnut! En voi ymmärtää. Lidliin ja vesilätäkköön ehtii viisi minuuttia myöhemminkin. Japanissa elokuvateattereissa kivointa onkin mielestäni se, että yleisö istuu hiljaa kunnes valkokangas pimenee. Kaikkea ei tarvitse heti sanoa ääneen.
Japanin kielessä on sana yoin (余韻), joka tarkoittaa asioiden jättämää jälkifiilistä, kaikua joka jää vaikka kello on jo lakannut kumisemasta. Elokuvan lopputekstit ovat erinomaista yoin-tutkiskelun aikaa. Tämän elokuvan kohdalla vierustovereiden englanninkielinen kälätys ja sipsipussin rapistelu häiritsi tavallistakin enemmän, koska elokuvassa ei käytetty taustamusiikkia juuri ollenkaan, vaan annettiin tilaa veden solinalle ja koiran hännänheilutukselle. Jälkikäteen hitusen harmittaa, että en valojen sytyttyä tokaissut vierustovereilleni thanks for nothing vaan liukenin paikalta pulssi koholla.
Kotona husband oli niin vakuuttunut liekehtivästä arviostani, että halusi myös mennä katsomaan elokuvan. Siispä menin katsomaan sen toistamiseen viikon sisällä. ::::::D Elokuvateatterissa sattui olemaan ladies day, joten katsomossa oli lähinnä kanssaleidejä sekä husband, joka kyynelehti niin autuaasti, että minulta loppuivat nästyykit taskusta. Vahva salaryman-suositus siis! Kotimatkalla suunnittelimme matkaa sisämaahan Gifuun, jossa elokuva on pääosin kuvattu. Fingers crossed, että tämä elokuva pääsisi pienimuotoiseen kansainväliseen levitykseen. Japani ainakin on piirun verran parempi paikka nyt kun se on olemassa.
suomi-japani-siiri 