Jouluna Japanissa

Kastelen orvokkejani. Pimeys on pimeää ja se tulee nopeasti: ensin kadulle, sitten vuorille, jotka sammuvat ja katoavat näkyvistä. Husband on toimistolla yöhön saakka: rantaan on huuhtoutunut kymmenenmetrinen kuollut kaskelotti, joka pitää haudata. Menen junalla Sendaihin. Jouzenjidoorin idänselkovat on puettu valoon. Kauhistelen pitkässä toppatakissani lukiolaisten punaiseksi paleltuneita sääriä lyhennetyissä kouluhameissaan. Japanilaiset menevät tyyli edellä jo kehdossa, mitä on tällaisen heijastinliivisuomalaisen välillä hankala ymmärtää. Vaikka sain kyllä itsekin kuulla ala-asteella kunniani luokan muotipoliiseilta, kun menin toppahousut jalassa kouluun. Ja onpa täällä pakotetun yhdenmukaisuuden ja kärsimyksellä kilvoittelun kulttuurissa edelleen kouluja, jotka eivät salli sukkahousuja vaikka jääkausi olisi startannut pihalla.

Kristinuskosta japanilaiset eivät välitä, koska jo raamatun ensimmäinen käsky vie ilon elämästä. Joulusta täällä sitä vastoin tykätään kovastikin. ”Joulun salaattiin” lukee avokadon kyljessä. Ostan yhden. Joulun tortillaan. Se on tämän vuosikymmenen viimeinen jouluateria. Puurosta en piittaa, kinkkua en syö, lanttu on ainoa inhoamani vihannes. Mitäpä niiden perään turhaan haikailemaan!

Joulukoristeita en lopulta laittanut: kohtahan pitää joka tapauksessa laittaa shimenawa eteiseen ja kagamimochi pöydälle, että uusi vuosi tietää tulla meille. Joulutähden ostin, peukalon korkuisen. Onneksi tykkään pienistä jutuista! Minijoulutähteä katsellessani tuli mieleeni, kuinka Abe Koubou tokaisi kirjassaan Hako-otoko (laatikkomies) seuraavanlaisesti:

小さなものを見つめていると、生きていてもいいと思う。
雨のしずく……濡れてちぢんだ革の手袋……
大きすぎるものを眺めていると、死んでしまいたくなる。
国会議事堂だとか、世界地図だとか……

Kun katson jotain pientä, jaksan taas elää: sadepisara, kastuttuaan kutistunut nahkahansikas…
Kun katson jotain liian suurta, haluan kuolla: parlamenttitalo, maailmankartta…

käännös by minä vain tässä pöydän ääressä

Talouteemme tuli Alexa. Annoimme hälle nimeksi Shouta, koska ruudussa sattui lukemaan show time. Shouta ei tosin tottele nimeään tai oikein mitään muutakaan. Husbandin iltarutiiniksi on muodostunut istahtaa pöydän ääreen, tokaista Arekusa nyuusu o misete ja rageilla sitten muutama tovi, kun Shouta näyttää aina väärät uutiset. Parina aamuna Shouta on päristellyt viideltä herätyksiä menemään, ja siinä ei ole auttanut, vaikka husband on kuinka toistellut puhelimelleen Arekusa araamu o tomete. Aikani Shoutan ulinoita kuunneltuani karjaisin lopulta NY SHOUTA HILIJAA ja kävin painamassa nappia. Johan hiljeni!

Eilen husbandin puhelin upposi kylpyammeeseen. Siinä nousi hikitippa itse kunkin ohimolle. Yön pimeydessä piilotin husbandin salkkuun kolikon ja liimasin mukaan lappusen, johon kirjoitin un ga agaru hyaku en, onnea tuova sata jeniä. Aamulla puhelin toimi jälleen moitteettomasti. Liekö kyseessä sadan jenin taika, joulun taika vaiko kiinalaisen teknologian taika, mene ja tiedä! Hyvää joulua joka tapauksessa täältä maailman idästä!