Köyhän miehen Kari Lumikero

Kansalaiset,

Kukkuluuruu! No niin. Taas kävi näin. Oli kiirusta ja sitten olikin jo marraskuu. Ehdin tässä välissä käydä Suomessakin sipsejä naamaani ahtamassa. Japanin sipsiscene on melkoisen ankea, kun yhdessä pussissa on keskimäärin viisi sipsiä ikään kuin sipsien pointti olisi niiden maltillinen siemailu, ja silti pakkasin itselleni tuliaisiksi vain yhden vaivaisen ruissipsipussin. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis.

Onnistuin ajoittamaan Suomi-reissuni niin, että taifuunin aiheuttamia tuhoja korjattiin sekä meno- että paluumatkalla. Suomessa uutisissa näytti kiinnostavan lähinnä formula-aika-ajojen kohtalo ja Tokion marketit, mutta suurimmat henkilövahingot kärsittiin Fukushimassa ja Miyagissa, jossa kirjattiin 144 maanvyöryä. Taifuunin jälkeisenä aamuna husband ajeli videopuhelussa pyörällä riisipellon reunaa. Pelto oli veden varassa ja riisit pitkin poikin maantietä, mutta kotiovella oli kuivaa.

Olen muuten ollut ulkosuomalainen nyt vuoden ja joitakin kuukausia! Ala-asteella halusin ulkomaankirjeenvaihtajaksi. Televisiosta tuli kesälomalla ohjelma, jossa kirjeenvaihtajat esittelivät kaupunkejaan, ja he olivat minusta kaikin puolin cooleja ja filmaattisia. Jotkut fanittivat Leonardo DiCapriota, mielestäni Kari Lumikero oli mies paikallaan. Ei tullut minusta kirjeenvaihtajaa ei, mutta lähdin kuitenkin Itämerta edemmäs kalaan – ja onhan minulla viimeiset kahdeksan vuotta ollut tämä blogi, jossa raportoin ulkomaasta. Olen vähän niin kuin köyhän miehen Kari Lumikero.

Ulkosuomalaiset tuulet ovat vaihtelevat. Internet on pullollaan puheenvuoroja, joissa avaudutaan, kuinka ulkomaalainen on Japanissa ulkopuolinen vaikka olisi asunut täällä sata vuotta. Monin tavoin se pitääkin paikkaansa, en sitä käy kieltämään, mutta mielestäni on jossain määrin ironista, että usein äänekkäimmin asiaan suhtautuvat valkoiset länsimaalaiset, joilla ei ole kosketuspintaa rodullistettujen ihmisten arkeen omassa kotimaassaan.

Välillä korpeaa, kun vastapuoli olettaa, että ainoa osaamani kieli on ingurisshu, mutta silloin koitan muistaa, että ei varmaankaan ole aina erityisen hohdokasta olla huivia käyttävä muslimi Kauhavan Lidlissä. USA:ssa poliisi ampuu aseettomia mustia kansalaisia kadulle ja laittaa latinolapsia häkkeihin. Suomessa rasismista keskustelevat valkoiset kokemusasiantuntijat. Synagogiin ja moskeijoihin kohdistuva ilkivalta on Euroopassa jokapäiväistä. Tässä kontekstissa valkoisen maahanmuuttajan osa Itä-Aasiassa on etuoikeutettu.

Kohtasin kesän kynnyksellä englantilaisen henkilön, joka oli asunut Japanissa vuosikymmeniä, mutta jonka japanin taito oli silti heikko. Tämä henkilö kieltäytyi puhumasta englantia, vaikka hänen japanistaan ei ottanut selkoa. Hän oli kuitenkin viettänyt nuorudessaan pari tovia Ruotsissa, ja lopulta kommunikoimme på svenska. :———–D Ruotsin kieliopilliset suvut I don’t know her, mutta hätä keinot keksii. Tämä henkilö ei ollut käynyt kotimaassaan yli vuosikymmeneen, ja jäin tätä miettimään, kun hän ei selkeästikään halunnut olla englantilainen, mutta ei ollut tähänkään yhteiskuntaan juurtunut. Meitä on moneen junaan ja osa tulee Onnibussilla.

Hieman olin englantilaiselle myös kateellinen, sillä nolla kertaa on Japanissa tullut vastaan tilanne, jossa olen voinut valita, puhuako äidinkieltäni vai onnettoman kankeaa ruotsia. 😀 Joko puhun japania tai olen hiljaa. Suomen kieli loistaa arkielossani poissaolollaan. En kuitenkaan koe muuttuneeni tässä vuosien varrella erityisen kosmopoliitiksi tai tehneeni sen kummempaa pesäeroa kotimaahan. Puhun yhä Kauhavan murteellakin, vaikka en ole asunut Kauhavalla yli vuosikymmeneen. 😀 Toisaalta kahdeksan vuoden jälkeen ei Japania saa irti minusta, vaikka viettäisin loppuelämäni luolassa Lapualla. Kotoisaa on yhtä lailla tuuli bambuissa ja koivikossa.