Varmaan joka viides keskustelu taloudessamme alkaa sanoilla tsugi hikkoshita toki ni, sitten kun joskus muutetaan. Sitten kun joskus muutetaan, ostetaan astianpesukone. Sitten kun joskus muutetaan, laitan röyhyvihvilästä (igusa) tehdyn maton. Sitten kun joskus muutetaan, husband ryhtyy sammal-bonsain harrastajaksi. Jälkimäistä varten kävimme taannoin keräämässä innoitusta aihepiirin näyttelystä.
Bonsai-näyttelyä varten matkasimme Marumoriin etelä-Miyagiin. Marumori on niin kuin mikä tahansa muu touhokulainen pitäjä: vuoret viheriöi, talot ränsistyy, hiljaista pääkatua tallustaa kyyryselkäinen mumma hilkku päässä. Asukkaita on vajaat 13 000 ja suunta laskeva: pelkästään viimeisen neljän vuoden aikana väki on vähentynyt tuhannella. Väestö kasvaa Japanissa enää Suur-Tokion alueella, Aichissa ja Okinawalla (Okinawalla on muuta maata matalampi elintaso ja korkeampi syntyvyys, Aichissa ja pääkaupunkiseudulla työ- ja opiskeluperäistä muuttoliikennettä). Täällä muualla todellisuus iskee päin naamaa, kun poistuu neonvaloista. Anoppilan vieressä toiminut eläkeläisten kokoustila lakkautettiin, koska kylässä ei riitä enää edes eläkeläisiä. Eipä meilläkään ole aikomustakaan asettua Sendain metropolialueen ulkopuolelle.
Näyttely järjestettiin Sairi-yashikin museossa. Museorakennus on entinen kauppiassuvun asuinkartano (=yashiki) ja rakennettu 1800-luvun puolivälissä. Ennätyssynkkä sadekausi pisteli parastaan, eikä paikalla ollut lisäksemme kuin yksi bonsai-gentlemanni ja kaatosateen pauhu katolla. Huoneissa tuoksui menneisyys ja Japani. (En ole muuten edelleenkään hankkinut kameraa, mistä johtuen kuvat ovat valotuksen osalta surkeita.)
Bonsain lisäksi museossa oli näytillä Saitoun kauppiassuvun esineistöä ja vaiheita. Ilmeisesti kauppiassuku oli kartuttanut omaisuutensa kehräämällä ja myymällä silkkiä, mikä selitti lukuisat kissa-aiheiset tilpehöörit matkamuistopuodissa. Kissat pyydystivät silkkiperhosen toukkia uhkaavia rottia, ja kuulemma Marumorissa onkin koko maan suurin keskittymä kissoille omistettuja pyhäkköjä. Väitteen todenperäisyydestä en kyllä menisi takuuseen, Japanissa kun voi sanailla varsinkin matkailuesitteissä vaikka ja mitä, kunhan muistaa päättää lauseen to iwarete imasu, sanotaan. ”Kauhava on paras paikka maailmassa” on härski väite. ”Kauhava on paras paikka maailmassa, sanotaan” on fakta niin kauan kun jossakin on joku niin sanomassa.
Silkin jälkeen Saitout olivat siirtyneet valmistamaan muun muassa soijakastiketta sekä misoa, josta muistona oli 80 vuotta vanha kovettunut miso vitriinissä. Suku kuitenkin menetti maansa sodan jälkeisessä maareformissa ja ajautui vararikkoon, ja nyt heidän tiluksillaan käy random kauhavalainen bonsaita katselemassa.
Yhdessä rakennuksista oli esillä joitakin sodasta selvinneitä suvun vanhoja leluja, jotka olivat samalla aikamatka armaan husbandin lapsuuteen. Husband varttui kolmen sukupolven huushollissa (kuin myös minä ja aika moni luokkatoverini 90-luvulla Pohojammaalla, että itselleni ei ole edes erityisen vieras saati eksoottinen tämä järjestely). Muarinsa askarteli näitä tässäkin postauksessa vilahtavia roikkuvia koristeita (tsurushi kazari) ja perinteisiä palloja (temari) sekä lipastoja (tansu). Faari puolestaan oli kunnostautunut perinteisen leijan (tako) tekijänä ja väänsi kuulemma husbandille monen monta leijaa, joihin husband sai maalata mieleisensä kuvat.
Paluumatkalla tuulilasinpyyhkijä työskenteli raivokkaasti. Joskus sadesumussa vilahti punainen torii-portti. Vedettiin tirsat kaupan parkkipaikalla. Illalla kaivelin laukkua syödäkseni oman osani matkamuistoksi ostamastamme kissakuvioidusta dorayakista. Vaan joku oli jo syönyt omansa ja vaimonsa osan. 😦
Siiri: Futari no dorayaki dattanjanaino (eikö se ollutkaan meidän yhteinen dorayaki)
Husband: Watashi mo sou omotteimashita (niin minäkin luulin)
Sen pituinen se!
suomi-japani-siiri 