Aika tarkalleen kahdeksan vuotta sitten sain suurlähetystöltä viestin, että minua suositellaan Japanin opetusministeriön stipendin saajaksi. Akateemisen perinteen mukaisesti olin valinnut kansallisten yliopistojen listalta hakukohteekseni Yamagatan yliopiston täysin summanmutikassa. Sitten Touhokussa järisi ja tuhojen keskellä hetkeen ei ollut varmuutta, kuinka meikämatamin stipendin kävisi. Lähdön peruminen ei kuitenkaan ollut itselleni missään vaiheessa vaihtoehto, ja niinpä puoli vuotta myöhemmin tupsahdin tsunamin autioittamaan Touhokuun vailla hajua siitä, minkälaista soppaa olin lusikkaani tilannut. Pienessä mielessäni en todellakaan arvannut, että summanmutikassa tekemäni valinnan kaupanpäällisenä tulisi japanilainen suku ja elo naapuriprefektuurissa Miyagissa vuonna 2019.
Viimeiseen kahdeksaan vuoteen on mahtunut niin monta käännettä, että ensimmäinen päivä Yamagatassa tuntuu otteelta jonkun toisen päiväkirjasta. Ja kuitenkin muistan sen hyvinkin kirkkaasti. Taifuunin jälkeinen ilma oli sumuinen ja nihkeä. Tukka liimautui päähän niin kuin kasa karvoja viemärissä. Katuvaloja oli vähän, ja illassa kuului kaikenlaista siritystä. Pimeän tultua kävelin lähimpään 7-eleveniin ja ostin sieltä pastasalaatin ja Aquariuksen vitamiinilitkun. Tunne oli kummallinen: ymmärsin kaiken puhutun ja kirjoitetun ympärilläni, mutta samalla tein kaiken ensimmäistä kertaa. Vähän niin kuin jos astuisi ensimmäistä kertaa bussiin opiskeltuaan ensin kolme vuotta bussinkuljettaksi.
Ehdin olla Yamagatassa kolme päivää, kun polulleni osui muuan meribiologian opiskelija. Nykyisin asun tämän henkilön kanssa riisipellon laidalla Tagajoun kaupungissa, jonka olemassaolosta en kahdeksan vuotta sitten ollut hädin tuskin kuullutkaan.
Mutta viime viikonloppuna palasimme hetkeksi Yamagataan.
Yamagatan vuoristo kuuluu maailman lumisimpaan asuttuun vyöhykkeeseen: puhutaan metreistä, ei senteistä. Viis vuotta sitten jäin Yamagataan saarroksiin ja melkein missasin lentoni, kun liikenne oli yli vuorokauden kestäneen pyryn ja lumivyöryjen takia poikki kaikkiin suuntiin. Tänne Tyynenmeren rannikolle ei tänä talvena saatu lunta sentin senttiä, mutta reissua varten sonnustauduin Suomen tammikuussa testattuihin vetimiin, koska vanhasta tottumuksesta oletin Yamagatassa odottavan hanget korkeat nietokset. Meiltä on Yamagataan 60 kilometriä, mutta vuoriston ja meren takia ilmastot poikkeavat toisistaan enemmän kuin välimatka antaa ymmärtää. Äimistys olikin suuri, kun perillä lumitilanne oli ihan yhtä olematon kuin kotona. Ihana inspiroiva ilmastonmuutos.
Kun kerran Yamagatassa oltiin, ensimmäinen missio oli pistäytyä popsimaan sobaa. Tämä tapahtui Yamagatan yliopistoa vastapäätä olevassa soba-kuppilassa. Fukushimalainen toverini joskus totesi, ettei Tokion soba ole sobaa nähnytkään, ja myönnettävä se on: kerran olen syönyt sobaa ravintolassa Tokiossa, ja Touhokun jälkeen se tuntui väärältä. Soba ja vuoristoilma ne vain kuuluvat yhteen. Raamattukin sen sanoo.
Tilasin sobani kera umeboshin eli pikkelöidyn japaninaprikoosin. Husbandin valinta oli Yamagatan erikoisuus geso-ten eli tempuroidut kalmarin jalat. Japanissa ruokamatkailu tarjoaa jännitystä, koska historiallisista ja maantieteellisistä syistä täällä hyvin pienellekin alueelle mahtuu erilaisia ruokakulttuureja. Meiltä on Yamagataan se 60 kilometriä, mutta lähimarketin tofuhyllyn vieressä tynnyrissä haisevat hoyat eli meritupet (sea pineapple englanniksi) loistavat Yamagatassa poissaolollaan. Sen sijaan Yamagatassa saa gesoa grilliltä.
Koska olimme in the neighbourhood, kipaisimme tien yli entistä opinahjoamme tarkastelemaan. Ala-asteeni paloi poroksi samana päivänä kun Michael Jackson kuoli, yläasteeni ja lukioni purettiin sädesienen takia. Yamagatan yliopisto onkin harvinainen yhä pystyssä oleva fyysinen muisto koulutiestäni. Paljon oli ehtinyt muuttua. Muun muassa se, että olemme nykyään kolmekymppisiä. Lolloti lol!
Memory lanelta matkasimme Yamaderaan, joka on nimensä mukaisesti temppeli vuorilla. Kävin paikalla viimeksi kesällä 2012. Talvi ei kuitenkaan ollut paras mahdollinen ajankohta uudelle visiitille: sesongin ulkopuolella puolet kylänraitista oli lappu luukulla, ja vaikka lunta ja jäätä ei ollut nimeksikään, sai temppelin tuhataskelmaisia kiviportaita liukastella välillä kieli keskellä suuta. Tuulikin oli jäätävä. Urheilukentän kokoisella parkkipaikalla oli parkissa yksi auto.
Parkkipaikka oli muuten taas oiva muistutus siitä, että nyt ollaan keskellä japanilaista kyläkulttuuria. Ylläolevassa lapussa lukee seuraavasti: Tarkastajan ollessa poissa kirjoita autosi rekisterinumero paperille ja laita luukusta 500 jeniä/parkkipäivä. Tienposkessa myytiin opaslehtisiäkin samalla omantunnon periaatteella.
Parkkipaikalta kohti temppelin porttia reippaillessamme vastaan ei tullut ristin sielua. Kyseinen päivä sattui olemaan hinamatsuri eli kevään aloittava nukkejuhla. Yhtäkkiä vuorten siimeksestä ilmestyikin auto, joka ajoi ohitsemme huudattaen kovaäänisestä kansanlaulua Ureshii hinamatsuri (’iloinen nukkejuhla’). Siihen husband totesi shuusugu, liian surrealisista. (Toim. huom. Touhokun murteessa i muuttuu u:ksi, siispä sugi->sugu.)
Sisäänpääsy Yamaderan temppelialueelle maksaa 300 jeniä. Perille päästäkseen on kavuttava noin tuhat porrasta pöpelikön halki.
Nyt laiskottaa sen verran, että rykäisen nämä loput kuvat tähän näin.
Inspiroivissa blogeissa peräpukamaakin käsittelevät postaukset pitää kuvittaa vähintään kymmenellä jättikokoisella otoksella kirjoittajasta kyykkäämässä jugend-talon edessä. Siksi haluankin päättää tämän postauksen hovikuvaajani ottamilla inspiroivilla kuvilla minusta nakertamassa Hands Burgerin ranskanperunaa.
Inspiroivaa viikonloppua täältä ulkomaasta!
PS. Aion ostaa kameran tässä lähiaikoina, niin päästään näistä kännykkätuhruista.
suomi-japani-siiri 