Reborn Art Festival

Nyt on luvassa niin vanhaa juttua, että mammutit tömistelivät tannerta ja minulla oli vielä suomalainen sukunimi!

Kesällä 2017 Ishinomakissa Oshikan niemimaalla järjestettiin Reborn Art Festival, jonka tarkoitus oli tuoda nykytaidetta tsunamirannikolle ja luoda näin uusia muistoja hävityksen keskelle.

Tämä raportti on iänkaiken vanha, vaan ei hätää! Tänä vuonna festivaali järjestetään toistamiseen! Tapahtuma kestää elokuun alusta syyskuun loppuun, ja tänä vuonna teemana on inochi no tezawari eli elämän tuntu.  Taideteosten lisäksi kattaukseen kuuluu musisointia ja ruokaa. Me oltiin liikenteessä omalla autolla, mutta tarjolla on myös bussikuljetuksia näyttelypaikalta toiselle. Mikäs siinä on tairetta katsellessa kun meri kimaltaa ja kaskaat huutaa. Tervetuloa!

Festivaalin mainos tässä näin:

Muistan, että päivä oli läkähdyttävän kuuma ja valo häikäisi vaikka oli aurinkolasit päässä. Ishinomakin keskusta oli täyttynyt kojuista ja näin ensi kertaa turisteja kartat kourassa. 7-eleveniin saakka liikenteessä oli ruuhkaa, mutta niemimaalle päästyämme moottorie tie oli lähes tyhjä.

Ensimmäinen tutkailemamme tekele oli installaatio, joka luurasi bunkkerissa maan alla. Lapussa luki, että teoksessa on kylmä ja kannattaa kiskoa takki päälle, mutta ei tullut pakattua mukaan moista kun hellettä oli ehkä 35 astetta. Bunkkeriin piti laskeutua maailman ahtainta käytävää, viima kävi luihin ja ytimiin, muovipressu rapisi ja itkukin melkein pääsi. Perillä pimeässä hohti laatikko, jonka sisään saattoi tihrustaa. Minulta meni tämän teoksen idea täysin ohi, mutta jos taiteen tehtävänä on herättää tunteita, niin siinä se ainakin onnistui, koska kammoan ahtaita paikkoja ja olin kauhusta kankea.

Traumojen luolasta siirryimme vähemmän epämiellyttävän taiteen pariin!

Tämä surrealistinen kasvimaa oli kiva. Siellä sai saapastella sadettajan ropistessa sateenvarjoon. Kasvimaan vieressä oli lakkautettu kyläkoulu, jonka luokat olivat muuntuneet näyttelytiloiksi. Oon itse käynyt ala-asteeni puisessa koulussa, jossa oli viis opettajaa ja yksi harmoni, joten omilla standardeillani tämäkin oli kyläkouluksi kuitenkin aika suuri. 😀

Kyläkoululta jatkoimme matkaa halki rannikon. Välillä pysähdyttiin jaloittelemaan kalastuspaattien sekaan. Turismin tilasta kertonee se, että näköalatasanne oli niin viidakoitunut, ettei sieltä näkynyt kuin sininen taivas ja sudenkorentoparvi. Välillä ajatettiin väärään suuntaan, eikä vastaan tullut kuin yksi rekka. Kaikenlaisia todellisuuksia mahtuu tällekin saarelle.

Seuraava etappimme oli merenrantaan puunkappaleista rakennettu teos. Rantaan piti laskeutua vuoripolkua, joka oli kesän poikkeuksellisen runsaiden sateiden jäljiltä mutavellissä. En tietenkään ollut varautunut sopivalla kenkävalinnalla ja onnistuinkin telomaan jalkani johonkin varpuun ja vuodattamaan verta taiteen vuoksi.

Aalloista jatkoimme haavanhoitoni kautta matkaa! Matkan varrella vastaan tuli peuratemppeli, josta kuului jännittävää pillimusiikkia. Uteliaisuuttamme hiivittiin lähemmäs, ja temppelin pihalta löytyikin taas taidetta. Teos oli rojusta ja peuran raadoista rakennettu planetaario, joka oli kaikessa groteskiudessaan ehkä lempparini.

Ensimmäinen ajatukseni viritelmän nähdessäni oli, että se on kyhätty tsunamirojusta, jota ajelehti veden mukana valtavat määrät. Opas kuitenkin selvitti, että kaikki teoksessa käytetty roina on ihmisten Oshikan luontoon laittomasti jättämää roskaa: kanistereita, televisioita, kodinkoneita, yksi kokonainen vessanpönttökin.

Peurojen raadot olivat nekin peräisin lähimaastosta. Auringon paahteessa ne olivat kuivuneet lähinnä luuksi ja nahkaksi, mutta kuulemma vielä viikko sitten sateiden aikaan niistä oli tippunut mätiä klönttejä maahan. Teemana tässä tekeleessä olikin Oshikan lintukodon ristiriita: Peuratemppelistä näkyvällä saarella peuroja palvotaan pyhinä, eikä niitä saa tappaa; Parin sadan metrin päässä mantereen puolella hallitus sen sijaan maksaa jokaisesta kaadetusta peurasta palkkion. Metsästetyt peurat jätetään usein luontoon mätänemään. Mielenkiintoinen kommentti nykyihmisen arvojen sekamelskasta olikin mielestäni tämä! Jäin miettimään tekelettä pitkäksi aikaa, ja paluumatkalla vihreiden vuorten vilistessä ikkunassa jotenkin lannisti ajatus, että jossain siellä puiden siimeksessä ruostuu tynnyreitä tälläkin hetkellä.

Viimeinen etappi ei onneksi ollut yhtä masentava! Päivä oli jo pitkällä, mutta ehdittiin käydä vielä katsomassa Kusama Yayoin ulkoilmateos.

Husbandin kalastushammasta alkoi kolottaa sen verran paljon, että oli pysähdyttävä ongelle lähimpään venesatamaan.

Ongella vierähti kuitenkin niin monta tovia, että lopulta ei ennätetty ollenkaan festivaalin päänähtävyyteen, joka olisi ollut suuri valkoinen peuraveistos. Päivä painui mailleen, helle helletti, iltakaskas vaikeni ja sirkat aloittivat äänenavauksen.

Semmoinen oli se festivaali! Tänä vuonna uusiksi!