11

Marraskuu tulee sisään ovesta ja ikkunoista. Käytän sisällä kaulaliinaa ja peittoa, mutta muuten marraskuu on Japanissa ihan miellyttävä kuukausi. Puissa on vielä lehtiä ja puutarhoissa kukkia, ja lempijuurekseni lootuksen juuren eli renkonin satokausi on alkanut. Aurinko nousee täällä edelleen kuudelta, joten aamulla näkee jopa eteensä eikä lapsosten koulumatka kulje mustan reiän halki.

Kansallisia vapaapäiviäkin on marraskuussa kaksin kappalein, joskin tänä vuonna niistä ensimmäinen (bunka no hi, kulttuurin päivä) osui ikävästi lauantaille. Poltettavat roskat (käytännössä melkein kaikki muu paitsi pullot ja tölkit ja muovi joka ei oo ollut ruuan kanssa kosketuksissa) kerätään meidän naapurustossa keskiviikkoisin ja lauantaisin, mutta kulttuurin päivän takia viime lauantaina roska-auto oli lomalla. Täällä ei kerrostaloasunnoissa yleensä oo minkäänlaisia piharoskiksia, vaan roskat viedään kadunvarteen tiettyinä päivinä ja muutoin niitä saa säilyttää oman tuvan lämmössä. Niinpä meillä on tällä hetkellä ulkovarastossa säkillinen roskia haisemassa ja pakastimessa kaks ravun raatoa odottamassa keskiviikkoa nousevaa.

Joulukin saapui jo! Japanilaiset on juhlahullua kansaa. Halloween-koristeita saatiin katsella syyskuusta, ja heti halloweenin jälkeisenä päivänä ilmestyi ensimmäiset joulukuuset katukuvaan. Halloween ja joulu on kumpikin amerikkalaista tuontitavaraa, mutta täällä otetaan innolla vastaan mikä tahansa juhlanaihe, jos siihen kuuluu jonkinlaista koristelua. Joulun parissa menee seuraavat pari kuukautta, sitten on uusi vuosi, kevään juhla setsubun, ystävänpäivä, nukkejuhla hinamatsuri, kevään o-higan, kirsikankukkajuhla, lasten juhla, tanabata, kaikki kesän viis miljoonaa alueellista juhlaa, vainajien muistojuhla obon, syksyn o-higan, kuunkatselujuhla ja sitten taas halloween.

Mistä muuta sitä elostaan kertoisi. Eläkepommin tikittäessä Aben kansallismielinen oikeistohallitus uudistaa Japanin maahanmuuttolainsäädäntöä. Tein virheen ja lukaisin paitsi hesarin jutun niin myös siihen liittyvät kommentit, joissa Japanista mistään mitään tietämättömät käyvät kilvan pätemässä, kuinka Japanissa on maahanmuuttoasiat mallillaan ja kuinka Japanissa osataan suojella omaa uniikkia kulttuuria. Joka ei ole sen uniikimpi kuin mikään muukaan kulttuuri: kirjoitusmerkit on Kiinasta, keisari Koreasta, hampurilaiset Amerikasta. Baarissa keskivertojapanilainen tilaa saken sijasta kaljan ja menee sen jälkeen kotia katsomaan baseball-uutisia verkkahousuissa. Täällä Miyagissa on paljon kalasäilyketeollisuutta. Vuonna 2016 keskiverto miyagilainen söi lähes 4 kiloa kamabokoa, kun koko maan keskiarvo on 700 grammaa. Miyagilaiset siis rakastavat kamabokoansa, mutta sen valmistaminen ei todellakaan oo paikallisten unelmaduuni. Väestö keskittyy täällä hyvin vahvasti Sendaihin, ja autiotuvien rannikkokaupunkien säilyketehtaissa sendalaisten kamabokot pakkaa etelä-aasialaiset naiset. Näiden tehtaan naisten asema on Japanissa surkea, koska valtion tämän hetkisen politiikan mukaan tehtaissa ei työskentele maahanmuuttajia vaan harjoittelijoita, jotka ovat täällä ”oppimassa japanilaisesta kulttuurista”’. Suomi pysyköön jatkossakin maana, jossa maahanmuuttajabussikuski on ratin takana ajamassa bussia eikä oppimassa suomalaisesta kulttuurista, ja populistit tarttukoot Japaniin esimerkkinä vasta sitten kun eivät puhu jostain mystisestä yhden mielipiteen samurai-maasta, jollaista ei oo olemassakaan.