Märkää

 

Sendaissa sataa. Kääriydyn vilttiin, vaikka ulkona onkin Googlen mukaan vielä 18 astetta. Ilmastointilaite hurisee nurkassa, mutta varmaan puolet sen puhaltamasta lämmöstä karkailee ikkunasta. Sirkkojen öinen metelöinti on vaimennut, mutta toisinaan auringon painuessa mailleen riisipellon yllä parveilee hanhia, jotka palaavat Miyagiin talvehtimaan Izunuman lammelle. Siksi tähän aikaan pohjoisesta puhaltavaa tuulta kutsutaan nimellä kariwatashi (雁渡し), hanhien ylitys.

Viikonloppuna oli lämmin. Husband putsasi pyörää pihalla. Kuikuilin tilannetta parvekkeen kaiteen yli, kun anoppi pyyhälsi nurkan takaa tuomaan jättikulhollisen keittämäänsä kastanjariisiä matkallaan onseniin. Kastanjat anoppi oli kerännyt kotipihasta. Tuli puheeksi, että en ole koskaan kerännyt kastanjoita, ja minulle se on eksoottista puuhaa. Eihän niitä edes kasva Suomen korkeuksilla! Husband oli tästä ihmeissään, hälle kastanjoiden poiminen kun oli lapsuuden jokasyksyinen puuha: lapset keräsi, isovanhemmat valmisti. Mitään lastenleikkiä kastanjoiden poiminen ei silti ole; se on vähän kuin vihaisia siilejä käsittelisi. Silti haluaisin sitä kokeilla.

Husband haluaisi käydä puolukassa. Se kun olisi eksoottista.

Eilen lompsin vesilätäköiden halki paikallisvirastoon. En jaksa edes yrittää muistaa, monesko virastovisiitti se oli tälle vuotta. Asiointiin meni viisi minuuttia, matkoihin kymmenen kertaa enemmän. Tarvitsin asukastodistuksen, josta näkyisi paikallinen henkilötunnukseni, kun en ole vieläkään saanut sitä postissa, ja se vaadittiin yhteen toiseen paperiin. (Täällä otettiin muutama vuosi sitten käyttöön mai nambaa -henkilötunnusjärjestelmä, mutta mitään hyötykäyttöä sille ei vielä ole keksitty.) Matkalla saatoin jupista, kuinka Suomessa tämäkin olisi hoitunut kirjautumalla maistraatin sivuille. Toisaalta kai näihinkin juttuihin voi olla monta näkökulmaa. Itseäni ärsyttää, kuinka monimutkaiseksi kaikki on täällä tehty ja kuinka tieto ei liiku virastosta toiseen; Suomen itsenäisyyspäivänä ranskalainen tuttavani ei pitänyt valtiolta saamaani virallista tekstarionnittelua mieltä lämmittävänä, vaan ilmaisi huolensa siitä, että valtiolla on puhelinnumeroni.

Tänään tein virheen ja lukaisin jonkun Japanissa asuvan amerikkalaisen syrjintäkokemuksia työmarkkinoilla. Olen bannannut genren itseltäni, koska se aiheuttaa minussa epätoivon alhon ja masentelureaktion. Tällä tyypillä on vaikeaa, omatkin yritykseni ovat siis varmasti tuhoon tuomitut! Vaikka eipä tässä nykyisessä elämäntilanteessani varsinaista huutavaa hätää tai pikaista tarvetta menestysputkeen sujahtamiseen edes ole. Emme näe nälkää (tehtiin kahtena päivänä jopa tuontitavarakaupasta ostettuja tortilloja ja kuunneltiin samalla meksikolaista humppaplaylistia, mikä oli superkivaa vaihtelua ainaiseen riisin puputtamiseen), ja kielen hanttihommiakin on sen verran, että voin ostaa paperikaupasta kivan koristeen miettimättä sen vaikutuksia lompsalleni. Olen ollut Japanissa kaksi kuukautta. Ei kai kukaan edes vaadi, että siinä ajassa olisin kukoistavan imperiumin ympärilleni luonut. (Paitsi minä itse toisinaan. Ja varmaan myös Sipilän Juha, mutta elinpiirini on tällä hetkellä hänen näppiensä ulottumattomissa.) Hissuksensa! Husband lukaisi yksi päivä fanficiini tulleita kommentteja ja sanoi, että jospa ryhtyisit Shiiri sittenkin kirjalijaksi. 😀