Arkiset aatokseni

Lokakuu tuli, ja sen mukana koromogae  (衣替え) eli kauden vaatteisiin vaihtaminen. Koululaiset vaihtoivat talvikoulupukuun, työpaikoilla heitettiin puvuntakit niskaan ja sitä myötä hyvästit kuuru bijinesulle, jonka aikaan salarymaninkin on sallittua näpytellä tietokonetta lyhythihaisessa paidassa. Japanilaiset eivät pukeudu sään vaan kalenterin mukaan. Täällä ajatellaan, että näin toimitaan, koska Japanissa on neljä vuodenaikaa (japanilaisten käsityksestä vuodenaikojensa erityisyydestä voisi kirjoittaa huoh sata kertaa), mutta suomalainen kyllä tietää, että ikkunasta ulos kurkistettuaan päätetään, vedetäänkö jalkaan kalsarit vai uikkarit riippumatta siitä, onko helmi- vai heinäkuu. Sen verran olen kuitenkin altistunut paikalliselle ryhmäpaineelle, että kiskaisin itsekin jalakahani puuvillaiset sukkahousut, koska en halunnut olla se outo turisti helletamineissa, vaikka Suomessa nääkin  lämpötilat laskettaisiin vielä kesäkeleiksi. :::::D

Pari kuukautta on mennyt nopeasti, ja kuitenkin tuntuu, niin kuin olisin ollut täällä jo pienen ikuisuuden. Teen töi_hommia kotona projektiluontoisesti ja harrastan maisemien katselua, kirjoitusjuttuja ja paperikaupoissa pyörimistä. Siksi arkeni ei ole täällä sen jännittävämpää kuin Suomessakaan. Toisaalta miksi sen pitäisikään olla? Tulin tänne elelemään eloani, en kokemaan mahdollisimman paljon lyhyessä ajassa. Suurin ero lienee se, että suomen kielen käyttömahdollisuudet on täällä Miyagin perukoilla plus miinus nolla, kun tämä avioliittonikin on täysin japaninkielinen ja Japanin suomalaisyhteisötkin keskittyneet lähinnä etelämmäs. Sitä koitan paikkailla lähettelemällä Telegram-viestejä ja katsomalla joka päivä Suomi-uutiset Areenasta.

Olen näitä blogejani pyrkinyt kirjoittamaan humoröösillä otteella, mutta kulissien takana tosiasia on ollut, että olen jatkuvassa stressitilassa, koska vaadin itseltäni melkoisia suorituksia. ::::D Toudaissakin vertasin itseäni muitta mutkitta kurssini japanilaisiin tohtoriopiskelijoihin ja koin sielun tuskia, mikäli en yltänyt heidän tasolleen ulosannissani. Tiedostan, että japanilaisessa yhteiskunnassa tuun ulkomaalaisena olemaan aina ulkopuolinen, eikä mulla oo mitään salaista haavetta japanilaiseksi muuttuakaan. Kauhavalaisissa liemissä on minut keitetty, ja niire liämie haisu ei hevillä lähäre. Silti oon aina pyrkinyt mukautumaan täällä hiki hatussa. Tässä viime aikoina minulle on kuitenkin alkanut valjeta, että hyväksymällä oman ulkopuolisuuteni pysyvänä tilana voin samalla iloita sen suomista hyödyistä. Japanilaisen firman toimistossa aamusta iltaan jakkupuku päällä pönöttäminen ja humalaisen esimiehen holhoaminen eivät ole sitä, mitä eloltani haluan. Eikä kukaan sitä multa odotakaan, koska olen ulkopuolinen eivätkä japanilaisen oravanpyörän paineet koske mua. Kätevää!